Viime viikko oli aikamoinen. Kolmen työkaverin kanssa ajoimme 15 tunnin matkan Ootysta Goan Panajiin osallistumaan Mission Rabies Goa – projektimme finaaliviikolle. Nigel oli jo Goalla ja muutkin meidän porukasta olivat joko jo Goalla tai tulivat saman matkan bussilla. ‘Road trip to Goa’ oli mielissämme jotain nuorekkaan hippimäistä, kitara vielä takapenkillä olisi sopinut kuvaan. Kitaran sijasta kuljetimme auton katolla 15 koirien kiinniottamiseen tarkoitettua verkkoa (dog catching nets) ja tavaratilassa autoklaavia ja 30 leikkausinstrumenttisettiä sekä satoja pareja steriilejä leikkaushanskoja. Roadtrip eläinlääkärityyliin alkoi safariosuudella Bandipur National Parkin läpi ja muutaman kuvan ehdin ottaa ajaessamme ohi biisoneiden, norsujen ja peuroja. Illallinen jossain tienvarsiravintolassa, dhabassa (todellinen vaihtoehto Suomen ABC-komplekseille!), ja Nagaraj ja Vinay vuorottelivat ajovuoroja yön yli ja lopulta minäkin istuin hetkeksi rattiin ennen kuin viimein ajoimme Goan rajan yli sunnuntaiaamuna. Asetuttuamme ja levättyämme suunta oli tietenkin rannalle iltakävelylle ja hyvälle illalliselle merinäköalalla ja oman miehen seuralla. Not bad vaikka ‘vain’ työmatka olikin. Mission Rabies Goa –projektilla on ollut puolen vuoden aikana 7 kenttäkirurgiapistettä ympäri Goan osavaltiota ja mina olin ell-avustajapoikieni kanssa niistä yhdessä, ns. Truck hubissa ja leikkasin Mission Rabies rekassa koiria aamu-yhdeksästä ilta-kahdeksaan. Viiden päivän aikana meidän tiimin totaalisaldo oli 200 koiraa. Näistä minä leikkasin 73 ja lisäksi amputoin yhdeltä koiralta jalan ja hoidin vasikan toukkaisen sorkkatulehduksen ja otin muutamia röntgenkuvia potilaaksi tuoduista jalka-poikki-koirista. Koko huhtikuussa alkaneen Mission Rabies Goa projektin totaalisaldo oli 20414 koiraa steriloitu ja rokotettu raivotautia vastaan. Välillä oli pakko istua jalat kylmässä vedessä ja elvytellä koko päivän seisomisesta turvonneita jalkoja. Hatunnosto kollegoilleni jotka ovat tehneet tätä työtä hikisessä, kuumankosteassa ilmastossa monen kuukauden ajan, joka päivä. Viimeisenä leikkauspäivänä lopetin yhden raivotautisen koiran. Raivotautipositiivisten koirien määrä Goalla yllätti meidät kaikki. Kuuden kuukauden aikana Mission Rabies tiimi totesi 64 koiraa raivotautipositiivisiksi. Testi tehdään kuolleen/lopetetun koiran aivonäytteestä. On järkyttävää että raivotauti-rokotustiheys Intiassa myös omistettujen koirien joukossa on niin alhaista kuin se on ja että vastuulliseen koiranomistamiseen – vuosittaisiin rokotuksiin ja etenkin sterilointiin – suhtaudutaan kuin ne olisivat vain jotain kulkukoirien juttuja. Viimeisenä leikkauspäivänä yksi koiranomistaja tuli suu vaahdossa huutamaan meille vaikka mitä koska hänen koiransa oli tuotu leikattavaksi. Koira oli pyydystetty rannalta astumasta toista vapaana kulkevaa koiraa. Sillä että koiralla on (huutava) omistaja ei valitettavasti ole mitään merkitystä mikäli koira saa kulkea vapaana ja saattaa maailmaan pentue toisensa jälkeen ei-suunniteltuja pentuja joille ei löydy koteja ja jotka saattavat rokottamattomina sairastua raivotautiin ja pahimmassa tapauksessa purra jotain lasta joka sitten kuolee koska raivotautiin ei ole hoitoa. Hyvin harva koiranomistaja Intian suurkaupunkien ulkopuolella vie koiraansa kävelylle hihnassa. Kaikki pikkukaupunkien ja maaseudun lemmikkikoirat juoksevat vessa-asiansa itse vapaasti ja tulevat sitten kotiin syömään. Yksi projektin aikana diagnosoiduista raivotautipositiivisista koirista oli lemmikkilabradori. Vaikka olisi miten ihana rotu niin sekään ei valitettavasti suojaa raivotaudilta ja tätä on ihmisten usein vaikea ymmärtää kun raivotauti-käsite liitetään niin usein vain kodittomiin, sekarotuisiin katukoiriin tai jotenkin hurjan näköisiin koiriin. Säännölliset, ennaltaehkäisevät rokotukset luotettavalla rokotteella ovat ainoa keino. Lauantaina sitten oli aika pakata kaikki ‘hubit’, inventoida välineet, lääkkeet ja materiaalit ja järjestää niiden kuljetus takaisin Ootyyn kunnes ne taas siirretään seuraavaan Missio-kohteeseen. Ja sitten suunnata illallisbileisiin koko MR porukan kanssa! Roadtrip takaisin Ootyyn alkoi neljältä maanantaiaamuna. Meidän oli tarkoitus ehtiä Bandipur-kansallispuistoon ennen iltayhdeksää koska tie suljetaan silloin jotta eläimet saavat yörauhan. Matkalla oli kuitenkin mielenosoitus Tamil Nadun pääministerin pidättämistä vastaan (pääministeri on jäänyt kiinni pahasta korruptiosta mutta koska hän on kuitenkin ollut suosittu ja saanut aikaan paljon hyvää, tämä ihmeellinen kansa on valmis marssimaan mielenosoituksessa kun vuosia kestänyt oikeudenkäynti korruptiosyytteistä on viimein tullut päätökseen) ja sen takia tie oli tukossa ja jouduimme hiekkaisille sivuteille ja matka viivästyi niin ettemme ehtineet ajoissa kansallispuiston läpi kulkevalle tielle vaan jouduimme sitten yöpymään tienvarsi-lodgessa ja jatkamaan matkaa tänään tiistaiaamuna. Tytöt olivat tietenkin jo koulussa kun viimein saavuin Ootyyn mutta menin lounastauolla koulunpihalle halimaan ja suukottelemaan. Hurja ikävä oli ollut. Tytöt olivat viettäneet viikon kolmen eri ystäväperheen luona makuupussit kainalossa kiertäen. Hauskaa heillä oli ollut vaikka Saara oli kyllä kyynelehtinyt muutamana päivänä koulussa ikäväänsä – onneksi ihana opettaja oli ollut halaamassa. Emma oli lisäksi ollut 5-6 luokkalaisten viikonloppuleirillä Quiet Corner –campsitella joka on meidän kotikylässä Mavanallassa, maastoratsastusreittimme varrella. Saaralle viikonloppu ilman Emmaa sukulaistädin luona oli ollut ensimmäinen kerta ihan yksin poissa kotoa. Hiljaisen tytön ääni kuulosti kuitenkin reippaalta kun juttelimme puhelimessa. Onneksi Hazel-täti oli keksinyt kaikkea mukavaa puuhaa; uimassa käyntiä ja leffailtoja. Sunnuntaina he olivat olleet Saaran parhaan kaverin luona kylässä. Emman viikkoon oli myös kuulunut pianonsoiton ABRSM grade one trial exam ja seuraava koitos ennen varsinaista ensimmäisen asteen soittotutkintoa on esiintyä huomenna koulun näytelmäviikolla seiskaluokkalaisten näytelmien väliajalla. Päästä soittamaan näytelmäviikolla suurelle yleisölle on ollut Emman haaveena ja yhtenä pianoharrastustavoitteena.
0 Comments
Hiii! Olen varannut meille lennot Lilongween, Malawiin tammikuun ekalle viikolle. Ja paluu onkin sitten vasta kesäkuussa… Meillä on ollut jo monia vuosia haaveena pitää 6kk ‘sapattivapaa’ kun lapset ovat vielä ala-asteikäisiä mutta kuitenkin jo sen verran isoja että muistavat sitten vielä jälkeenpäinkin reissusta jotain. Tarkoituksena on ensin viettää muutamia kuukausia Lilongwen Wildlife Centerissä, sitten siirtyä Mission Rabies projektin mukana Blantyreen ja lopulta matkustaa Zambiaan vierailemaan norsuprojektissa ja sieltä tehdä vielä ‘pyhiinvaellusmatka’ Namibiaan, Ambomaalle Olukondaan ja Nakambale museoon ajattelemaan isoäitini elämää siellä minun ikäisenäni pienten lasten äitinä 50-luvun alussa. Nigel tekee vapaaehtoistyötä sekä Lilongwessa että Zambian norsuprojektissa ja minä autan eläinlääkinnällisissä tapauksissa tarvittaessa mutta varsinaisesti keskityn lasten kotikoulun pitämiseen ja ihan vaan olemiseen. Ja bloggaamiseen – harkinnassa on siirtyä Africa-editionin ajaksi englannin kieleen. omia Afrikka-kuvia odotellessa…
Viikonloppuna olin Jaipurissa, Rajasthanin osavaltiossa Intian eläinsuojelujärjestöjen kattojärjestön (FIAPO, federation of Indian animal protection organisations) konferenssissa (India for Animals). IfA järjestetään joka toinen vuosi ja tämä oli kolmas kerta. Olen osallistunut joka kerta jollain kirurgiaan (koirien sterilaatio-projektit) tai eläinhyvinvointiin liittyvällä esitelmällä/luennolla. Tällä kertaa pidin ABC-workshopin yhdessä Jaipurissa jo kaksikymmentä vuotta ABC-hanketta vetäneen englantilaisen eläinlääkärin kanssa sekä olin Mission Rabies paneelikeskustelussa alustajana yhdessä MR kollegojeni kanssa. Palaute kuulijoilta oli hyvää. Taannoin kirjoitin jossain facebook-päivityksessä siitä kuinka muutamien kuukausien vapaaehtoistyörupeama 10 vuotta sitten on näiden vuosien aikana muuttunut päätoimiseksi erityisosaamiseksi ja samalla olen saanut useita ell-kollegaystäviä jotka niinikään opettavat ja toteuttavat ympäri maailmaa kulkukoira- ja –kissapopulaatioiden hallintaa, raivotautikontrollia ja hyvää kirurgiaa kenttäolosuhteissa. Ja vahvistavat eläinlääkärien animal welfare –ymmärtämistä. Tykkään työstäni hurjasti! Kun oma työ pyörii niin paljon raivotautikontrollin ja koirien syntyvyyden säännöstelyn (engl. ABC eli animal birth control –surgery) parissa ja päivät kuluvat pähkäillen oman työn ja oman tiimin ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja, on innostavaa ja kannustavaa nähdä ja kuulla niistä kaikista haasteista ja saavutuksista mitä muilla järjestöilla on ja mitä kaikkea hienoa on saatu kovalla työllä aikaan. Yksi FIAPOn suurista saavutuksista tänä vuonna on ollut kampanja delfinaarioiden kieltämisestä Intiassa. Delfinaarioita ei ole Intiassa ollut mutta eräs firma yritti saada luvan delfinaarion perustamiselle. FIAPO kampanjoi sitä vastaan ja lopputuloksena on Intian keskushallinnon päätös koko Intian kattavaan delfinaario-kieltoon. Toinen firma yritti saada luvan 9000 lypsylehmän mega-maitotilameijerifirmalle. Eläinsuojelullisten riskien lisäksi tällainen projekti nähtiin riskinä satojen Intian marginaaliryhmiin kuuluvien pientilallisten maidontuotannolle ja elinkeinolle. FIAPOn kampanjointi esti megatilan perustamisen MR-kollegani Katen kanssa karkasimme konferenssista muutamaksi tunniksi Jaipurin vanhaan kaupunkiin katselemaan. Kaksi vaaleaa naista ruskeissa MR-paidoissa ja pitkissä hameissa tuntui olevan erityisen huomiota herättävä näky Pink Cityn basaareissa ja joka puodista juostiin kadulle houkuttelemaan meitä sisälle ostoksille. ‘Seeing is for free, no need buying, just come and see..’ Kauniita kankaita ja ihania kirjailuja on tietenkin kiva katsella ja kollega päätyikin tinkimaän ja ostamaan muutamia. Minun pituudelle eivät intialaiset valmisvaatteet yleenä sovi joten olen jo oppinut että näiden vaatteiden perään on turha haikailla vaikka indo-western –tyylistä kovasti pidänkin. Vaate- ja koru- ja kenkäkauppojen välistä löytyi kuitenkin yllättäen jotain ihan muuta. Satulaseppien pitämä hevostarvikekauppa! Niinhän siinä sitten kävi että tällä pikakierroksella Jaipurin basaareissa päädyin impulssiostamaan kauan haaveilemani lännensatulan Riialle. Ei siksi että olisin mikään ‘western rider’ (ainakaan vielä...), vaan puhtaasti siksi että se sopii lehmänkirjavan (pinto), rajasthanilaista sotaratsu- ja matkaratsastustaustaa olevan Marwari-hevoseni tyyliin. Ja tietenkin myös meidän Silver Shoe Clubin matkaratsastusseikkailutyyliin (ks. aiempi postaus ratsastusretkestä Café Coffee Dayhin). Kaupassa myytiin myös varusteita kameleille ja liikkeen toinen asiakas oli sveitsiläinen, pitkään Intiassa asunut mies joka kertoi omistavansa hevosten lisäksi norsuja. Tavan mukaan asiakkaalle tarjotaan teetä odottaessa ja sveitsiläistä hieman hymyilytti kun en suostunut heittämään tyhjää muovista teemukiani kadulle muiden roskien joukkoon vaan yritin tunkea sitä laukkuuni että laitan sitten roskikseen kun sellaisen löydän. “You are ten years in India and still you bother about rubbish and dustbins???” No joo, kyllä. Jotain periaatteita oltava. Valitettavasti menee kolme viikkoa ennen kuin pääsen uutta satulaa kokeilemaan koska viikon päästä olen työmatkalla Goalla 10 päivää joten menee kaksi viikonloppua vielä ennen kuin olen taas kotona maalla hevosten kanssa. Valokuvattavaa olisi ollut paljon mutta kamerani automaattitarkennus sanoutui irti kesken viikonlopun ja siksi kuvaaminen jäi / kuvat ovat pää-asiassa epätarkkoja… Koska Nigel on Goalla Mission Rabies projektin loppusuoralla olivat meidän lapset viikonlopun meillä kotona maalla ystäväni jo teini-ikäisten lasten kanssa. Nämä tytöt ovat kovia ratsastamaan myös joten viikonloppu oli kuin ponileiri meidän tytöille. Toki heillä oli ikävä ollut mutta he ihailevat näitä tyttöjä kovasti ja viikonloppu heidän kanssaan on jotain superkivaa ja erityistä. Tämä kuukausi on heille kuitenkin aika rankka koska Nigel on poissa koko kuukauden ja minäkin menen vielä Goa-projektin viimeiseksi viikoksi Goalle koiria steriloimaan – ja tytöt ovat sen ajan N:n serkun luona Ootyssa. Goa projektin tavoite on steriloida ja rokottaa raivotautia vastaan 20 000 koiraa kuuden kuukauden aikana. 18 000 raja on jo ylitetty. Silver Shoe Pony Club on meidän tyttöjen vastine Saddle-clubille (australialais-kanadalainen tv-sarja). Kun täällä viidakko-puskassa ei ole ratsastuskouluja ja poni-klubeja niin sellainenhan piti siis perustaa itse. Silver Shoe Pony Club on jo hyvinkin 18kk ikäinen ja meillä on ollut jo kolmet kilpailut. Klubilla on tietysti klubihuone satulahuoneessa (suunnitelmissa on kyllä sisustaa meidän pikkuklinikan yläkertaan uusi klubihuone jotta satulahuone saisi olla vain satulahuone) ja koska orpovarsa Aladdinin hoito oli aluksi klubin vastuulla, Aladdinin koko nimi on tietenkin ‘Silver Shoe’s Aladdin’. Tyttöjen ja koulukaveriensa lisäksi klubiin kuuluu vaihtelevasti meillä pyöriviä poikia. Olen muistellut kuinka vuonna -97 kirjoitin Ypäjän hevosenhoitajakoulutuksen pääsykoe-esseessä että suunnitelmissani on aloittaa Suomessa brittimallin mukaista lasten ponikerhotoimintaa. Tämä ajatus perustui osin lapsuuden ponityttökirjoihin ja osin ell-esikuvani muisteloihin lapsuutensa kesistä Englannin maaseudulla poneilla ratsastaen. Johtuiko tästä huimasta suunnitelmasta vai mistä että olisivat minut sinne Ypäjälle ottaneetkin. Kun sitten myös eläinlääkiksen ovet avautuivat niin jäi hevosenhoitaja ja –ratsastusohjaaja- ja ponikerhosuunnitelmat sikseen. Kunnes niiden aika on tullut nyt. Jostain joskus olen kai lukenut viisaan ajatuksen että unelmat ovat todellisuutta, koska ne ovat osa itseämme ja siksi yhtä tosia kuin itse olemme. Ja siksi unelmien kuuluu toteutua. Vielä aikaisemmin, vuonna about -90 meillä oli kuviksentunnilla aiheena piirtää kuva itsestämme joskus 20 vuoden päästä. Piirsin itseni taluttamaan ponia jonka selässä ratsastaa lapsi. Taustalla talo ja sen takana vuoret. Hmmm…. Meillä oli tosiaan englatilainen hevosharrastaja & -kasvattaja -ell vieraana viikonloppuna ja en voinut muuta kuin ihmetyksissäni kuunnella kuinka Saara keskusteli hänen kanssaan ja kyseli vaikka mitä vieraamme hevosista, missä ratsastuskilpailuissa ovat käyneet, jne. jne. Ja sitten hän vielä kyseli hyvin spesifejä kysymyksia – tiesi ratsastuskilpailuiden nimiä yms. Siis se sama Saara jonka todistuksessa aina lukee että opettaja toivoo että Saara osallistuisi luokassa keskusteluun enemmän. Kun mainitsin tästä vieraallemme, hän ei voinut uskoa sitä todeksi koska oli miettinyt edellisenä iltana kellon lähestyessä puolta yhtätoista että onko tuolla tytöllä off-nappia tuohon puheeseen ollenkaan. Vanhoja kisakuvia... Tänään olen suunnitellut tytöille vaihteeksi jotain ei-hevosiin liittyvää. Koulussa on ensi viikon maanantaina Roal Dahl-päivä (englantilainen lastenkirjailija, kirjoittanut mm. Charlie and the Chocolate Factory-kirjan) ja koska olen viikonlopun poissa Jaipurissa työmatkalla niin puvut on kikkailtava nyt. Saarasta tulee ‘Oompa Loompa’ ja Emmasta noita – ‘The Witches’ –kirjan mukaan. Olen siitä vanhassa blogissa jo maininnutkin että täällä on ala-asteella erilaisia naamiaispuku-/ teemapukupäiviä ainakin neljä kertaa vuodessa. Yhteenkään näistä teemapäivistä ei ole vielä meidän tytöille kelvannut kaupasta ostettu Peppi Pitkätossu –puku. “äiti, en mä halua mitään tommosta valmispukua – pitää tehdä itse…” Joo, äiti miettii… onneksi on internet mistä saa ideoita. Samoihin aikoihin kun Culinarium avattiin 2200 metrin korkeudessa Ootyn ja Coonoorin välillä, aukesi Mavanallan kylässä, noin 1100m merenpinnan yläpuolella ja 1km päässä meiltä Café Coffee Day – kahvilaketjun ties kuinkamonennes kahvila. Kahvila on houkuttelevan lähellä meidän maastoratsastuspolkuja ja haaveissa on ollut jo pitkään ratsastusretki Coffee Dayhin. Tänä aamuna sitten ratsastimme viikonloppuvieraamme kanssa (eläinlaäkäri-vapaaehtoinen WVS ITC-projektista joka kerää varoja vuosittain World Horse Welfaren toiminnalle ja harrastaa matkaratsastusretkiä ympäri maailmaa – me vähän tyttöjen kanssa haaveillaan että mekin joskus mentäisiin jollekin viikon ratsastusvaellukselle…) mehulle ja black-forest kakulle Coffee Dayn pihaan ja muut asiakkaat olivat tietenkin ihmeissään ja tulivat ottamaan kuvia ja kertomaan kuinka he myös rakastavat eläimiä ja kuinka he eivät ole ikinä nähneet mitään tällaista. No kieltämättä kun neljä ratsukkoa ilmaantuu jostain keskellä ei-paljon-mitään ja nuorin ratsastajista on 6-vuotias niin onhan se näky. Hevoset olivat unelmakilttejä ja seisoivat rauhassa kahvilan kuistinkaiteeseen sidottuina. Ja tietysti meillä oli myös muutamia koiria mukana. Tämä oli ensimmäinen kerta kuin teimme näin pitkän maaston Saara & Lili-poni mukana ja ilman mukana kävelevää varmuuden vuoksi auttajaa ilman hevosta. Emman ottaessa laukkapätkiä ravailin Saaran kanssa vähän syrjemmällä kun tyttö laukkaakin yhtäkkiä vieressä ja huutaa ‘Hiii!’ Lili on kiltti poni ja siirtyi raviin kun pyysin. Saara on kovasti harjoitellut kotipihalla ravaamaan ilman satulasta kiinnipitämistä. Ja kyllähän se jo hyvin sujuukin. Viikonloppuna sain vähän tuunailtua tyynynpäällisiä meidän sängylle. Suomalainen maalaisromantiikka goes to jungle. Kotiväki tunnistaa ehkä sen Mamun 70-luvulla kirpputorilta ostaman virkatun topin joka oli yksi suosikkejani lukioikäisenä 90-luvulla ja joka nyt elää uutta elämää tyynynpäällisenä. Seuranaan vähän suvun vanhoja pitsejä ja laudeliinaa sekä jonkun amerikkalaisen naisen rehab-kodissa vanhasta säkistä tekemä laukku. Ja serkun vaatevaihtareilta Kalliossa vuonna 2009 mukaan tarttuneet farkut, jotka ovat olleet ehdottomat lempi-Mavanalla-farkut mutta joiden vetoketju irtisanoutui muutama kuukausi sitten tehtävästään. ‘Intian monet kasvot’ – tyyppisiä ilmaisuja näkee ja kuulee usein sanomalehtiartikkeleissa ja matkailumainoksissa yms. Täällä on niin kertakaikkisen monenmoista elämäntapaa ja elinympäristöä – rikkaita ja köyhiä ja kaikkea siltä väliltä – metropolisuurkaupunkeja ja viidakoita ja tuhansia pikkukyliä ja –kaupunkeja niiden välillä. On uskontoja, tapoja ja kieliä joka lähtöön. Ooty on ns. Hill station, vanhaa brittiläistä perua oleva pikkukaupunki ylhäällä Nilgirisin vuorilla, 2200 metrin korkeudessa. Ravintola- ja kahvilatarjonta Ootyssa on tähän asti ollut riittävä, joskin ei kovin monipuolinen. Näin kunnes Pony Needle factory, hieman Ootyn ulkopuolella, aivan työmatkani varrella keksi laajentaa neulabisneksestään ravintola-alalle ja perusti viime huhtikuussa ‘Culinarium’ –nimisen kahvilaravintolan. Kun astut sisälle kiiltävän puhtaista automaattisista (juuri niin, automaattisista joissa automatiikka myös toimii!) lasiovista tähän kauniisti ja tyylikkäästi sisustettuun ravintolaan, et todella voisi kuvitella olevasi Ootyssa. Tai Intiassa ylipäätään.
Pysähdyn siellä usein töistä tullessa ostamassa jotain hyvää. Ihanien leivosten lisäksi heillä on tuoretta moniviljaleipää ja patonkeja ja quiche-piirakoita. Tänään kassiin pakattiin yksi bruchetta, yksi parsakaali-quiche, yksi juusto-quiche ja muna-ricotta patonki. Oikein mieluinen tuliainen kotona ahkerasti läksyjään tekeville koululaisille. Ja koska ollaan pikkukaupungissa niin kaikkialla tunnetaan. Jotkut Culinariumin työntekijöistä ovat olleet ennen töissä muissa Ootyn ravintoloissa ja tuntevat meidät – tai ainakin Nigelin. Tänäänkin Paul kysyi sen tavallisen; ‘How is sir?’. Vihjaisin sitten hänelle että kun N seuraavan kerran tulee ostamaan jotain herkkua niin voisi vaihteeksi ostaa suklaakreemitäytteisen pullan kahvikreemin sijasta. Paul lupasi muistaa asian. Tämä on ns. Sheep Shed, eli meidän vierasmökki joka joskus kauan sitten oli lampola ja sitten se laajentui yhden huoneen ja kylpyhuoneen vierasmökiksi missä mekin asuimme Emman ollessa ihan pieni. Tämä järjestely silloin siksi että mökin kuistin sai verkolla apina-turvalliseksi koska meillä oli pihalla vapaana orpo-apina, Common Langur nimeltä Bunty ja minä halusin pitää vauvani poissa turhan läheisestä kontaktista apinaan. Sittemmin verkko kävi tarpeettomaksi ja vauvan ja apinan kasvettua isommiksi opimme yhteiseloon ilman turvaverkkoja. Samalla meidän varsinainen kotitalomme on ollut erinäisten remonntiprojektien kynsissä ja laajentunut jo kolmeen suuntaan. Ja neljäs laajennussuunta on haaveissa kunhan taas saamme säästettyä rahaa ja kärsivällisyyttä ryhtyä siihen urakkaan. Sittemmin myös pelastettuja apinoita on niinikään tullut ja mennyt useitakin mutta ne eivät ole samanlailla viettäneet vapaata elämää pitkin pihojamme kuin Bunty. Mutta siis Sheep Shed on nyt tämänhetkisen remonttiprojektimme kohde ja Papan ja Mamun tulevien eläkepäivien Intiakoti. Kuisti joka silloin verkotettuna oli Emman leikkipaikka ja meidän ruokailutila on nyt rakennettu huoneeksi ja talon eteen tulee uusi kuisti. Tämä on meidän tilan ehdottomasti paras villieläinten näkemispaikka. Karhut, norsut, villisiat, peurat, villikoirat… kulkevat 50m päästä ihan aidan toiselta puolelta. Projekti vaikutti maallikosta melko simppeliltä ensialkuun. Tuosta vaan tiiltä toisen päälle ja suljetaan kuisti ja laitetaan pari ikkunaa paikoilleen. Alkuvaiheessa rakentajat kuitenkin totesivat että katto on vanha ja se pitää uusia ja sitä pitää nostaa jotta uuden seinän ja kuistin katon saa sopivasti sopimaan paikoillensa. Homma edistyy tietysti tuskastuttavan hitaasti ja olen jo taas alentunut puhumaan urakoitsijapuusepälle tiukkaakin tiukemmin – mikä johtaa aina katastrofiin koska saan semmoisessa tilanteessa kyynelet silmiin. Kyynelehtivä rouva joka yrittää olla tiukkana projektin edistymisaikataulusta ja vaatii päivittäisiä edistymisraportteja ei ehkä anna sitä kuvaa jämäkästä, rakentamisesta lähes kaiken tietävästä ja projektia viisaan lempeästi mutta kuitenkin ammattimaisesti johtavasta naisesta – kuin haluaisin. Asiaa ei auta se että Nigel on vielä syyskuun loppuun pitkiä aikoja työmatkoilla Mission Rabies Goa –projektissa Goalla. No, loppujen lopuksi jäljellä on enää ikkunoiden ja ovien asennukset jo paikoillaan oleviin raameihinsa, sähkötyöt ja maalaaminen. Kyllä se siitä. Ja ensi jouluna Mamulla ja Papalla (ja Heinillä?/Elisalla?/Ilarilla&Monalla&pikkutytöillä?) on täällä sitten kaksio odottamassa. Vähän aikamatkailua aiheesta Sheep Shed ja Bunty...
|
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|