Viikonloppuna olin Jaipurissa, Rajasthanin osavaltiossa Intian eläinsuojelujärjestöjen kattojärjestön (FIAPO, federation of Indian animal protection organisations) konferenssissa (India for Animals). IfA järjestetään joka toinen vuosi ja tämä oli kolmas kerta. Olen osallistunut joka kerta jollain kirurgiaan (koirien sterilaatio-projektit) tai eläinhyvinvointiin liittyvällä esitelmällä/luennolla. Tällä kertaa pidin ABC-workshopin yhdessä Jaipurissa jo kaksikymmentä vuotta ABC-hanketta vetäneen englantilaisen eläinlääkärin kanssa sekä olin Mission Rabies paneelikeskustelussa alustajana yhdessä MR kollegojeni kanssa. Palaute kuulijoilta oli hyvää. Taannoin kirjoitin jossain facebook-päivityksessä siitä kuinka muutamien kuukausien vapaaehtoistyörupeama 10 vuotta sitten on näiden vuosien aikana muuttunut päätoimiseksi erityisosaamiseksi ja samalla olen saanut useita ell-kollegaystäviä jotka niinikään opettavat ja toteuttavat ympäri maailmaa kulkukoira- ja –kissapopulaatioiden hallintaa, raivotautikontrollia ja hyvää kirurgiaa kenttäolosuhteissa. Ja vahvistavat eläinlääkärien animal welfare –ymmärtämistä. Tykkään työstäni hurjasti! Kun oma työ pyörii niin paljon raivotautikontrollin ja koirien syntyvyyden säännöstelyn (engl. ABC eli animal birth control –surgery) parissa ja päivät kuluvat pähkäillen oman työn ja oman tiimin ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja, on innostavaa ja kannustavaa nähdä ja kuulla niistä kaikista haasteista ja saavutuksista mitä muilla järjestöilla on ja mitä kaikkea hienoa on saatu kovalla työllä aikaan. Yksi FIAPOn suurista saavutuksista tänä vuonna on ollut kampanja delfinaarioiden kieltämisestä Intiassa. Delfinaarioita ei ole Intiassa ollut mutta eräs firma yritti saada luvan delfinaarion perustamiselle. FIAPO kampanjoi sitä vastaan ja lopputuloksena on Intian keskushallinnon päätös koko Intian kattavaan delfinaario-kieltoon. Toinen firma yritti saada luvan 9000 lypsylehmän mega-maitotilameijerifirmalle. Eläinsuojelullisten riskien lisäksi tällainen projekti nähtiin riskinä satojen Intian marginaaliryhmiin kuuluvien pientilallisten maidontuotannolle ja elinkeinolle. FIAPOn kampanjointi esti megatilan perustamisen MR-kollegani Katen kanssa karkasimme konferenssista muutamaksi tunniksi Jaipurin vanhaan kaupunkiin katselemaan. Kaksi vaaleaa naista ruskeissa MR-paidoissa ja pitkissä hameissa tuntui olevan erityisen huomiota herättävä näky Pink Cityn basaareissa ja joka puodista juostiin kadulle houkuttelemaan meitä sisälle ostoksille. ‘Seeing is for free, no need buying, just come and see..’ Kauniita kankaita ja ihania kirjailuja on tietenkin kiva katsella ja kollega päätyikin tinkimaän ja ostamaan muutamia. Minun pituudelle eivät intialaiset valmisvaatteet yleenä sovi joten olen jo oppinut että näiden vaatteiden perään on turha haikailla vaikka indo-western –tyylistä kovasti pidänkin. Vaate- ja koru- ja kenkäkauppojen välistä löytyi kuitenkin yllättäen jotain ihan muuta. Satulaseppien pitämä hevostarvikekauppa! Niinhän siinä sitten kävi että tällä pikakierroksella Jaipurin basaareissa päädyin impulssiostamaan kauan haaveilemani lännensatulan Riialle. Ei siksi että olisin mikään ‘western rider’ (ainakaan vielä...), vaan puhtaasti siksi että se sopii lehmänkirjavan (pinto), rajasthanilaista sotaratsu- ja matkaratsastustaustaa olevan Marwari-hevoseni tyyliin. Ja tietenkin myös meidän Silver Shoe Clubin matkaratsastusseikkailutyyliin (ks. aiempi postaus ratsastusretkestä Café Coffee Dayhin). Kaupassa myytiin myös varusteita kameleille ja liikkeen toinen asiakas oli sveitsiläinen, pitkään Intiassa asunut mies joka kertoi omistavansa hevosten lisäksi norsuja. Tavan mukaan asiakkaalle tarjotaan teetä odottaessa ja sveitsiläistä hieman hymyilytti kun en suostunut heittämään tyhjää muovista teemukiani kadulle muiden roskien joukkoon vaan yritin tunkea sitä laukkuuni että laitan sitten roskikseen kun sellaisen löydän. “You are ten years in India and still you bother about rubbish and dustbins???” No joo, kyllä. Jotain periaatteita oltava. Valitettavasti menee kolme viikkoa ennen kuin pääsen uutta satulaa kokeilemaan koska viikon päästä olen työmatkalla Goalla 10 päivää joten menee kaksi viikonloppua vielä ennen kuin olen taas kotona maalla hevosten kanssa. Valokuvattavaa olisi ollut paljon mutta kamerani automaattitarkennus sanoutui irti kesken viikonlopun ja siksi kuvaaminen jäi / kuvat ovat pää-asiassa epätarkkoja… Koska Nigel on Goalla Mission Rabies projektin loppusuoralla olivat meidän lapset viikonlopun meillä kotona maalla ystäväni jo teini-ikäisten lasten kanssa. Nämä tytöt ovat kovia ratsastamaan myös joten viikonloppu oli kuin ponileiri meidän tytöille. Toki heillä oli ikävä ollut mutta he ihailevat näitä tyttöjä kovasti ja viikonloppu heidän kanssaan on jotain superkivaa ja erityistä. Tämä kuukausi on heille kuitenkin aika rankka koska Nigel on poissa koko kuukauden ja minäkin menen vielä Goa-projektin viimeiseksi viikoksi Goalle koiria steriloimaan – ja tytöt ovat sen ajan N:n serkun luona Ootyssa. Goa projektin tavoite on steriloida ja rokottaa raivotautia vastaan 20 000 koiraa kuuden kuukauden aikana. 18 000 raja on jo ylitetty.
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|