Tunnustan että viime viikkojen aikana suomalainen media ja sosiaalinen media saivat minut aikalailla koukkuun. Vilkasta pakolaiskeskustelua ja siihen perään hallituksen säästötoimia ja lakkouhkaa ja lakon vastustamista. Puhelinta tuli näprättyä aina kun vain mahdollista koska aina joku oli jakanut jonkun uuden, kiinnostavan tekstin. Mielessäni kehittelin blogipäivitystä joka pursuaisi hyvin selviteltyjä taustatietoja ja perusteltuja mielipiteitä, jos ei palkansaajien lakkoilusta, mistä asiasta minulla ei ehkä ole oikeutta olla mielipidettä koska en kuulu suomalaisiin palkansaajiin enkä sen puoleen työnantajiinkaan, niin ainakin pakolaiskysymyksestä. Sitten vietin viikonlopun kotona maalla lasten kanssa ja ajattelin että tämä on kuitenkin juuri sitä mistä haluan kirjoittaa, ja mikä jollain epäsuoralla tavalla ehkä lopulta on osa pakolaiskysymystä. Tai ilmastonmuutosta. Minä en yleensä viikonloppuisin tee juuri mitään. Minä vain teen ruokaa, kuopsuttelen kasvimaalla, harjaan hevosia, käyn lasten kanssa ratsastamassa, katsomme yhdessä lauantai-elokuvan popcornien kera, juttelen Airbnb-vieraille jos heitä mökissämme on, maksan työntekijöiden palkat (jos N ei ole kotona) ja puhumme seuraavan viikon töistä. Durga tulee aina sunnuntaisin meille syömään ja leikkimään. Pidän monta tee- tai kahvitaukoa. Suunnittelen että ehkä joskus remontoin meidän keittiön taas. Teen pastakastiketta seuraavaksi viikoksi etukäteen valmiiksi. Ja sitten taas työviikko edessä ja päivät opetan leikkaussalissa tai kirjoitan sähköposteja tai muistutan että roskikset täytyy tyhjentää ja happisäiliöt täydentää ja lääkevarasto kirjata ja kissoille antaa ruokaa ja sitten siihen päälle sovitellaan lasten hammaslääkärit ja rokotuksilla käynnit ja teemapäivä –asut ja läksyt ja urheilutreenit ja soittotunnit. Joka aamu maitomies tuo puoli litraa vastalypsettyä maitoa oven taakse ja se ei saa mennä hukkaan vaikka meillä ei kukaan juo maitoa ja siksi siitä tehdään iltaisin sämpylöitä ja aamuisin pannukakkua tai lettuja tai kaurapuuroa. Ja jos kaurapuuroa jää yli niin se leivotaan sämpylöihin. Samoin kuin ylijäämä porkkanat voi raastaa sämplylataikinaan. Tai kesäkurpitsan loput. Ja kuoret menevät kompostiin ja siitä tulee uutta multaa kasvimaalle ja paperit poltan lauantaisin iltanuotiolla ja kaatopaikalle menevä roskan määrä on vähentynyt meillä merkittävästi ja ruokaa ei mene hukkaan juuri yhtään vaikka ei olisi hävikkiviikko koska ajattelen koko ajan että mitä kaapissa on ja mikä seuraavaksi käytetaän loppuun. Ja saan istua jokaisella aamiaisella ja jokaisella iltapalalla samassa pöydässä lasten kanssa ja sanomme ruokarukouksen niin kuin isovanhempani aina ja niin ne tavat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja samalla muokkaantuvat. Ja tätä rutiinia viikosta toiseen, kuukausitolkulla ja vuosikaupalla ja sitten saa kuulla että työ kantaa hedelmää ja Nepalin eläinlääkärit ovat löytäneet Nepalista mielekästä työtä koska ovat oppineet meillä parempia taitoja ja näkee että lapset ovat onnellisia ja että he ovat tässä juuri nyt ja meillä on mahdollisuus olla yhdessä niin paljon ja että meillä on mahdollisuus auttaa muita koska meillä on kaikki mitä itse tarvitsemme ja että kun ei halua lisää kulutusta niin jää aikaa ja rahaa toisten auttamiseen ja lasten kanssa olemiseen viikonloppuisin vaikka arkipäivät ovatkin pitkiä. Ja aina kun tekee itse purkillisen pastakastiketta valmiiksi seuraavan viikon myöhäisiä iltoja varten niin jää yksi toiselta puolelta maapalloa kuljetettu pastakastikepurkki kaupan hyllylle. Ja lopulta pienistä puroista kasvaa iso joki niinkuin kestovaipatkin tulivat tavallisiin kauppoihin kun tarpeeksi moni äiti teki pienen valinnan ympäristön puolesta. Meillä ei ole pakolaisia tässä lähellä mutta ovi avautuu aina sitä tarvitseville ja meidän pojat on kasvanut hyviksi miehiksi ja Durga antaa suukkoja molemmille poskille monta kertaa ja sanoo ‘Auntie super!’ kun annan taatelikakkua. Ja jos Suomessa saisi tehdä kuusituntista työpäivää niin kuinka moni ehtisi tekemään enemmän vapaaehtoistyötä ja tapaamaan uusia ihmisiä, erilaisia ihmisiä. Ehtisi laittaa ruokaa kotona suunnitellen ettei tulisi hävikkiä ja osallistua ravintolapäivään ja harrastaa pienviljelyä ja olla lasten kanssa ja tehdä ja myydä kierrätystuotteita. Ja lukea kirjoja ja lehtiä ja tavata ihmisiä ja opetella keskustelemaan erilaisista aiheista ja mielipiteistä eikä vain riitelemään. Afrikka-muistelo-osuudessa tällä kertaa kuvia Lusakasta sekä Kafue National Parkista (Sambia). Kafuen erityisinä muistoina on se kuinka ensimmäisen illan safarille mahtui meistä vain yksi, joten Nigel meni ja me jäimme laittamaan ruokaa teltalle. Safarilla olivat ajaneet yhden reippaasti päiväkännänneen poliisin ohi samalla kuin tien reunaa lähestyi puskasta päin norsu. Poliisi ampui norsua kyynelkaasulla hätistääkseen sen pois vartiokoppinsa luota, tuuli kääntyi ja jeepillinen safarituristeja joutui kyynelkaasun uhriksi. Olin ihan tyytyväinen ettei me tyttöjen kanssa oltu mukana sillä reissulla vaikka se porukka näkikin leijonia läheltä. Mun leijonahavainnot Afrikka-ajalta rajoittuivat kahteen hyvin kaukana liikkuvaan leijonaan. Kuvat eivät ole hyviä.
Lusakassa vierailimme norsu-orpokodissa sekä olin myös mukana norsujensuojeluaiheisella kouluvierailulla ja osallistuimme norsujen suojelua tukevaan ‘ele-festiin’. Tätä kaikkea ja vielä muutakin norsujensuojelutyötä tekee Game Rangers International –järjestö. Teimme myös muutaman jännittävän retken ostoskeskuksiin täydentämään vaatevarastojamme eteläisen Afrikan talvea ajatellen sekä kävimme elokuvissa katsomassa Disneyn ‘Tomorrowland’, jota en suosittele. Huvittavaa oli seurata tyttöjen reaktioita ostoskeskuksiin – kun oli niin jännittävää; liukuportaat ja hurjasti kauppoja ja kahviloita! Menihän se tuollaisena eksotiikkana kun niin vähän ostoskeskuksissa vieraillaan mutta se sama tunne josta viime päivityksessä kirjoitin; “ihanaa kun ei tarvitse koko ajan/joka viikonloppu viettää aikaa ostoskeskuksissa!” Varsinainen syy Lusakassa olemiseemme oli Nigelin Namibia-viisumin hakeminen ja kun se oli selvä jatkoimme Livingstoneen ja Victoria-putouksille (niistä jo kirjoitinkin). Lusaka-ajan helmiä oli myös tuttavuutemme Robert, jonka tapasimme Eureka- leirintä-alueella. Robert kuljetti meitä ympäri kaupunkia ja kertoi hurjasti Sambiasta – erityisesti vielä hyvin voimakkaana elävästä heimopäällikkö-kulttuurista – hän itse oli oman heimopäällikönsä lähipiiriin kuuluva kenraali tms ja ainakin omien sanojensa mukaan hyvin vaikutusvaltainen mies. Uskalsin kuitenkin epäillä kun hän väitti että saisi koska vain puhuttua Sambian viranomaiset kutsumaan minut asiantuntijana neuvomaan hänen heimopäällikönsä vuohiprojektissa. Kutsua odotellessa…
0 Comments
|
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|