''Meillä on unelma' - omat alunperin facebookiin naputtelemani ajatukseni ja tukeni monimuotoiselle suomalaisuudelle ja parhaillaan meneillään olevalle mielenosoitukselle Helsingissa - höystettynä satunnaisella kokoelmalla kuvia oman monikulttuurisen perheeni elamästä kymmenen vuoden ajalta. Minun perheeni; omassa ns. perisuomalaisessa lapsuudessani vaikutti vahvasti isovanhempieni kokemukset elämästä Afrikassa sekä erilaiset manner-eurooppa-vaikutteet kaksikielisten (sarjassa kolmea kieltä suomen lisäksi) serkkujeni ja heidän perheidensä kautta, mieheni anglo-intialainen kulttuuritausta on sekoitus vanhaa brittiläistä siirtomaa-aikaa seka etelä-intiaa - tämä sitten yhdistettynä hänen monien vuosien läheiseen ystävyyteen ja yhteistyöhön paikallisten alkuperäisheimojen kanssa ja sopassa on englantia, tamilia, heimokieliä, roomalaiskatolisuutta, sormin syöminen ja joulu johon kuuluu brittiläinen hedelmäkakku ja lahjat jotka tulevat vasta yöllä sekä vahva usko siihen etta flunssassa ei kannata syödä mitään 'kylmää' kuten sitrushedelmiä tai jogurttia, sitten tästä yhdistelmästä kaksi ihanaa lasta, Suomen passeilla ja vaikka toinen heistä onkin jo neljättä sukupolvea Nilgirisin maakunnassa syntynyt eikä juuri puhu suomea he molemmat pitävät itseään ehdottomasti suomalaisina.Vaikka eivät ole ikinä hiihtäneet, eivät ikinä syöneet karjalanpaistia eivätkä tykkää salmiakista eivätkä osaa laulaa suvivirttä. Molemmat lapset ovat varhaislapsuutensa viettäneet leikkimällä tamilia ja heimokieliä puhuvien lasten kanssa, heidän parhaina ystävinään, oppien samalla heidän kielensä ja omaksuen monia heidän tapojaan. Olemme onnellisia siitä että saamme tällaisena sekoituksena asua Intiassa ja kokea monikulttuurisuuden rikkautta ympärillämme. Olen aina Suomen kansalainen mutta olen myös kiitollinen uudelle kotimaalleni joka on perheeni kotimaa ja yhdyn täällä ylpeänä Intian kansallislauluun joka aloitteestani lauletaan aina meillä töissä Intian itsenäisyyspäivänä. Niinikään työpaikallani minun aloitteestani järjestetty hiljentyminen tänään kahdeksi minuutiksi kunnioittamaan eilen kuolleen Intian entisen presidentin muistoa on osa omaa tapaani olla intialainen, osa tätä monimuotoisuutta. Ja unelmani on että Suomi olisi avoin monimuotoiselle suomalaisuudelle, niin monenlaiselle kuin meitä on. Jos olisin nyt Suomessa olisin osoittamassa mieltäni rasismia vastaan. Olisimme siellä koko perhe.
0 Comments
Sunnuntai-ilta; kissa kehräilee kainalossa, tytöt nukkuvat, Nigel on Haryanassa. Viikonloppu ja viime viikko ovat menneet flunssassa – nyt olo on jo parempi mutta viikonlopulta jäivät sirkusponien ruunaamiset ja hevospuuhat muutenkin aika minimiin. Viikonlopun kohokohta oli yksi ‘ekaa kertaa elämässä’ –kokemus – raparperikiisselin teko. Löysin torilta sattumalta raparperia ja tajusin että en ole ikinä itse tehnyt raparperikiisseliä (mikä suomalainen äiti se sellainen on??? No peruslaiskaminä joka ei ole ennen täällä raparperia löytänyt. En ole kyllä varsinaisesti sitä ikinä etsinytkään.) No sitä sitten lasteni suomiruokakulttuurimakunystyröitä opettamaan uuteen makuun. Ensi viikolla raparperipaistosta jos siinä luomuvihanneskaupassa on edelleen raparperia.
Afrikka-muisteloissa ajellaan Bosua pass –vuoritiellä, jolla hurjia nousuja ja laskuja ja ihmetellään karja-aitauksia sekä ihastellaan namibialaisia pikkukaupunkeja, jotka olivat niin siistejä, niin siistejä. Käymme myös tuulisella Atlantin rannikolla Swakopmundissa ja nautimme lasilliset juhannuksen kunniaksi Windhoekissa. Windhoekissa monessa paikassa varoitettiin varkaista ja kehoitettiin välttämään arvoesineiden kuten kameroiden ja kännyköiden kantamista laukussa kaupungilla. Kuljimme siis välttämättömät rahat taskuissa ja jätin kameran huoneeseemme. Siksi Windhoek-kuvat ovat vain mielessämme muistoina. Last week Nigel got a call from a friend working in the organisation Animal Rahat, telling about seven circus ponies that had to be rehomed after the circus failed the inspections for the housing and general welfare standards for the horses and decided to stop keeping any animals in the circus. The question was, whether we could potentially be able to take those ponies. Emma and Saara were of course over the top thrilled about this idea and we made some rough plans about the new stable buildings we would need for them etc. However, all the time I thought that this might happen after some weeks only. Well, sometimes some things happen very fast in India and so seven ex-circus ponies arrived today evening at 8pm. All very skinny and there are four stallions in the group so someone has to get busy castrating next weekend. We did not avoid the sad story – there was actually eight ponies but one of them had been suffering from bad laminitis and when the truck got stuck for several hours because of a mechanical problem some 3 hour drive from us, the pony went down and would not get up anymore, just kept kicking the other horses in the truck. They called me there while they were waiting for a car mechanic to come over to see the situation. Heavily pain-medicated the poor pony and as they finally arrived in our place and had unloaded all the others, I had to put that poor old, blind pony to sleep. Emma and Saara renamed the ponies (there were two ‘Rajas’ in the group and we already have one Raja with us) as Spirit, Caspian, Felix, Oscar, Rain, Belle and Yasmine. Have to admit I think our girls are very good in naming horses – they practice that so much in their imagination games that are fuelled by the countless pony-books and Heartland episodes. Disney princess movies and the movie ‘Spirit’ were certainly influential this time. Besides of having this pony circus going on, we have been enjoying the new garden that might even produce something one day. Durga was very helpful today in watering the plants with the big girls while I harvested some basil, beans and chillies. We have planted lots of chilli to keep elephants away and to also start making chilli-fencing as we saw in Zambia as an elephant-friendly way to keep elephants away from cultivations. However, with seven new ponies in our lives, our weekend-programs are quite set. New stables need to be built and the new ponies need to be gradually integrated to the existing group of ponies and horses and we need to learn about their personalities. Because I did not have the chance to do much blog updating during the last month in Africa because of no internet/electricity, I have decided to add some Africa memories in the end of each blog post over the next couple of months. This time it will be about our visit to the San people (aka bushman) living museum in the Erongo mountains, Namibia. The living museum/San people village was some 70km on dirt road and to the bush. We saw no non-San people nowhere nearby so the experience was very authentic and comfortable. I think these type of exhibitions of indigenous people traditional lifestyles can easily be rather awkward and uncomfortable for the visitors if it is very clear that the ‘tribals’ are really just putting up a show for tourists. (We saw some of that kind also outside some lodges and at craft markets). But this place was really good experience. This project involves 2-4 groups of San people who will take turns to come to the living museum for about 2 months at a time to demonstrate their traditional lifestyles of hunting and gathering and to sell necklaces that they make. Their homes are further north in Namibia but while they are at the museum, they are able to keep their children in playschool that has been established in the area with funding from the museum. The exhibition included demonstration of how they make necklaces from seeds and ostrich egg shells, how the men used to make poisonous arrows for hunting and traps for birds and how they will light a fire with firesticks and by speaking to the fire, inviting it to come. In the end I was invited to dance along – the dance was called the rainbow dance to thank for the rains. All the women who work with us in India got their Africa gift from here, ostrich egg shell necklaces. Later on in Swakopmund we saw several young San boys, drunk and begging on the street corners and saw how much better life the living museum people were able to have by maintaining their traditional skills for these museum demonstrations and for making necklaces for sale. Each necklace came with a small tag that had the name of the person who had made it.
Reilun viikon olemme olleet nyt kotona (vai joko siita on kaksi viikkoa!), purkaneet laukkuja, järjestelleet paikkoja, ihmetelleet kaikkia niita tavaroita ja vaatteita mitä meillä on. Ja kaikkea sitä roinaa. Kun puoli vuotta käyttää vain muutamaa settiä vaatteita ja ylipäätänsä tarvitsee vain sitä mitä rinkkaan mahtuu niin kotiuduttaan voi hyvin päättää että voi elää seuraavan vuoden ostamatta mitään uutta koska tavaraa on aika lailla. Henkareissa riippuvat vanhat tutut paidat vaikuttavat jotenkin kivemmilta kun niihin on pitänyt vähän etäisyyttä. Arkikuviot ovat heti viikon jälkeen jo täydessä käynnissä; Nigel lensi Haryanaan järjestelemään uutta työprojektiamme ja minä navigoin tytöt takapenkillä Ooty-kodin, ITC-klinikan ja Mavanallan-kodin välillä. Mavanallassa on kovasti taas laitettu kasvimaata ja rakennettu hevosille laitumelle ruokintakarsinoita etteivät niin potkisi toisiaan ruoka-aikana. Mukava yllätys meidän kotiin tullessa oli Joshuan rakentama pyöröaitaus missä on tarkoitus antaa ratsastustunteja tässä kohta-tulevaisuudessa ja ehkä tehdä join-up hevoskoulutusta joskus kaukaisemmassa tulevaisuudessa. No, on se vähän heikkorakenteinen että täytyy vielä vähän parannella että kestää pystyssä kovemmassakin käytössä. Tytöt ovat olleet tosi onnellisia siitä kuinka ponit ovat heidät muistaneet (Polo juoksi Emman luokse laitumella kun tulimme kotiin) ja kuinka hyvin niillä ratsastus nyt sujuu (kiitos Maijun ja Urpun treenin). Olemme tehneet ihania maastoratsastuksia Café Coffee Day –tauolla ja ilman. Tytöistä parasta on kuitenkin vain laukata pitkin peltoja. Emmalle järjestyi Ootysta naapurustosta lukiolaistytto kesalomapiano-opettajaksi kun Afrikassa emme paljon pianojen ääressä istuneet. Saara kävi säästössä olevilla synttärilahjarahoillaan ostamassa mokkasaappaat (Emma osti ennen Afrikan reissua omilla synttärirahoillaan cowboy-saappaat) ja ai että mä en käsitä kuinka meidän pieni Aurinkopulla on jo jotenkin niin iso tyttö. Nämä ‘ranchi-tyttö’ -bootsit jalassa hän sitten taluttaa ITC:n pihalla ähkypotilasponia ja on niin kuin ihan oikea tallityttö-klinikka-apulainen. Poni tuli terveeksi. Matkakertomusmuistelona tällä kertaa Etoshan kansallispuisto Namibiassa. Ja jälkeenpäin luimme jostain että Etosha on Afrikan manteren 17. paras kansallispuisto. Että sitä ei voi kuin vain miettiä että kuinka mahdottoman upeita paikkoja ne 16 parempaa puistoa ovat. Meidän seuraava reissu on sitten Serengetiin. Olimme Etoshassa neljä yötä. Ajoimme sisään itäisestä portista ja telttailimme ja ajoimme koko Etoshan läpi, yöpyen kolmella eri ‘rest-campilla’ ja ihaillen eläimiä lukuisilla juomapaikoilla ja ihan vain teiden varsilla. Leijoniakin nähtiin mutta vain aika kaukaa. Parasta oli seurata juomapaikoilla eri eläinlajien välistä järjestystä. Kuinka kirahvit eivät menneet juomaan kun norsut olivat vedessä vaan odottivat vuoroaan. Kuinka norsuemo lastensa kanssa joutui odottamaan juomaan pääsyä koska läheisessä pusikossa leijonat olivat juuri tappaneet kirahvin. Kun kamppailun äänet olivat ohi, äitinorsu toi lapsensa reippaasti juomaan ‘nyt ei jäädä leikkimään’ –asenteella ja äkkiä takaisin, ohi leijonapusikon. Kuinka liuta strutseja kulki yksi toisensa jälkeen kahden leijonan ohi, ikään kuin leijonien edessä pysähtyen vaihtamaan muutaman sanan. Leirintä-alueet olivat taas kerran tosi siistejä ja uima-allas löytyi jokaisesta. Yöt olivat jo aika viileitä joten nuotion ympärillä oli mukava lämmitellä erityisesti varhain aamulla teevettä keitettäessä. Muita Namibian eläin-elämyksiä olivat AfriCat –järjestön leopardi ja gepardi –suojeluprojekti sekä Cape Crossin hylje reservaatti. About 10 000 hyljettä pötköttelemässä rantakallioilla ja haju oli melkoinen. Niin ja tietenkin maastoratsastus Moon Valleyssa lähellä Swakopmundia, (Okakambe trails). |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|