Alkaen vuodesta 2009, olemme joka vuosi saaneet vieraaksemme 2-6 suomalaista elainlaakariopiskelijaa seka 2-4 valmistunutta elainlaakaria ohjaamaan naita 'IPAN-suomikandeja' -kuten opiskelijoita kutsumme. Maria Korpipaa, oli yksi tamanvuotisista suomikandeista. Tassa on ote hanen paivakirjastaan. 7.3.2017 Intia, Tamil Nadu
Just another day at the Uni Maria Korpipää, cursus 69 Tänään olikin muistoja herättävä päivä Intiassa! Aamulla minun ja kurssikaverini Veeran herätys oli kello kuusi, ja lähdimme taluttamaan ähkyistä hevosta ulos. Ensimmäistä kertaa IPAN-harjoittelumme aikana oloni oli suhteellisen raskas herätessäni. Aurinko ehti noustakin, ennen kuin päästiin ulkoa keittiöön tekemään aamupalaleivät ja ne kantoon ja taas hevosta taluttamaan, ettei se piehtaroisi. Kun tilanne rauhoittui hiukan, pääsimme hetkeksi aamupalapöytään. Puolessa välissä kahvin juontia saimme tiedon auton töytäisemästä koiranpennusta, joka ontui, sekä lehmästä, jolla oli kohtuprolapsi. Ja eikun kohtua nyrkkeilemään takaisin paikalleen: siinä reissussa menikin pari tuntia auringon paahtaessa niskaan. Oikea tekniikka niin epiduraalipuudutteen kuin kohdun käsittelyssä tuli opittua nopeasti, ja ilmassa oli ajoittain hikisen nyrkkeilymatsin tuntua. Isäntä kutsui meidät teelle tämän jälkeen torille, ja olimme tottakai yltä päältä paskassa ja mudassa. Teepaikka oli telttaviritelmä varustettuna pienellä liedellä ja muovituoleilla vastaten pitkälti ulkoista habitustamme. Isännän kaveri sattui olemaan siinä kulmilla: kuullessaan isännältä keitä olimme avautui hän meille elekielin omasta ontuvasta lehmästään. Alkuun lehmän omistaja kieltäytyi lääkehoidoista, sillä kertomansa mukaan hänellä oli kotonaan jo lääkkeitä. Nämä lääkkeet osoittautuivat kumminkin vitamiini-injektioksi. Paikka, johon menimme ontuvaa lehmää katsomaan, oli hieno, eläimet hyväkuntoisia ja tilalla oli uskomattomat palmumetsät, joissa kasvoi kookospähkinöitä! Saavuttuamme takaisin IPAN-tilalle keskityimme ontuvaan koiranpentuun. Sain lounaasta puhtia just sen verran että jaksoin muutaman tunnin yöunilla skarpata lastan pennulle. Takajalka oli sääri-ja pohjeluusta murtunut pirstaleisiksi avomurtumiksi, jolloin amputaatio oli indikoitu meidän kenttäklinikkaolosuihteissa. Leikkaus suunniteltiin huomisaamulle, koska meillä oli vielä ähkyilevä hevonen päivän huolenaiheena. Tänään pennulle alotettiin kipu- ja antibioottilääkitys. Lopulta suoriuduimme päivästämme juuri ennen pimeän tuloa, ja alkavaa “norsuaikaa”, jolloin oli vaarallista liikkua yksin ulkona. Luonnonvaraisista eläimistä suurimman operaation meille aiheutti kuitenkin suihkuun muuttanut ampiaisyhdyskunta, toisena yönä huoneeseemme eksynyt pikkulintu. IPAN-harjoittelun parasta antia oli ehdottomasti tekemämme toimenpiteet, kuten aasiorien kastroinnit, koiran ja kissan sterilaatiot, haavanhoidot ja koiran patinpoisto. Intiassa heräsin pohtimaan asiaa, joka viimeistään kunnaneläinlääkärinä toimiessa realisoituisi: aina ei ole laitteita, aikaa tai rahaa tehdä asiota kuten isossa eläinsairaalassa. Esimerkiksi anestesiavalvonta oli yksinkertaista, kun potilaita seurattiin ilman erityisempiä valvontalaitteita omaa näppituntumaa ja stetoskooppia käyttäen. Harjoittelu todistikin minulle 5. vuosikurssin opiskelijana sen, että aivan kelvollista eläinlääkintää voi tehdä ilman pulssioksimetria tai vaikka suureläinnesteensiirtoletkua. Vaatimattomissa oloissa tulee oppineeksi vaihtoehtoisia tapoja tehdä toimenpiteitä, mikä voi olla hyödyllistä tulevia kotimaan kuntapäivystyksiä ajatellen. Toinen taito, jota piti harjoitella jo myöhemmin seuraavana kandikesänä, on ottaa riittävästi omaa,vapaata aikaa - eikä vain työnteosta, vaan myös eläinlääketieteestä. Intiassa vapaapäivät tilalla menivät helposti potilaiden hoitoon, kun paikalliset toivat eläimiään meille iltaisin, ja jos eivät tuoneet, saatoimme läpikäydä potilaita kahvipöytäkeskustelujen muodossa päivän päätteeksi. Toisaalta ympärivuorokautinen harjoittelu toisen opiskelijan ja ohjaavan eläinlääkärin kanssa oli täysinäistä oppimisen juhlaa! Kolme viikkoa oli mielestäni sopiva ajanjakso Intian harjoittelulle ottaen huomioon siirtymisen ja aikaeron tuomat rasitteet sekä mahdolliset mahataudit, joilta me onneksi - työnteon aikana – vältyttiin. Myös univaje, josta kärsin yllämainittuna päivänä, on kunnaneläinlääkärille arkipäivää ja monille meistä totuttelemisen paikka. Paikalla asustava Ilona perheineen oli erittäin vastaanottavainen ja kannustava, ja heidän avustuksellaan saimme matkamme aikana enemmän irti paikallisesta kulttuurista. Heiltä sain inspiraatiota kehitysmaissa työskentelyyn tulevaisuudessakin.
2 Comments
|
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|