Viime viikko oli aikamoinen. Kolmen työkaverin kanssa ajoimme 15 tunnin matkan Ootysta Goan Panajiin osallistumaan Mission Rabies Goa – projektimme finaaliviikolle. Nigel oli jo Goalla ja muutkin meidän porukasta olivat joko jo Goalla tai tulivat saman matkan bussilla. ‘Road trip to Goa’ oli mielissämme jotain nuorekkaan hippimäistä, kitara vielä takapenkillä olisi sopinut kuvaan. Kitaran sijasta kuljetimme auton katolla 15 koirien kiinniottamiseen tarkoitettua verkkoa (dog catching nets) ja tavaratilassa autoklaavia ja 30 leikkausinstrumenttisettiä sekä satoja pareja steriilejä leikkaushanskoja. Roadtrip eläinlääkärityyliin alkoi safariosuudella Bandipur National Parkin läpi ja muutaman kuvan ehdin ottaa ajaessamme ohi biisoneiden, norsujen ja peuroja. Illallinen jossain tienvarsiravintolassa, dhabassa (todellinen vaihtoehto Suomen ABC-komplekseille!), ja Nagaraj ja Vinay vuorottelivat ajovuoroja yön yli ja lopulta minäkin istuin hetkeksi rattiin ennen kuin viimein ajoimme Goan rajan yli sunnuntaiaamuna. Asetuttuamme ja levättyämme suunta oli tietenkin rannalle iltakävelylle ja hyvälle illalliselle merinäköalalla ja oman miehen seuralla. Not bad vaikka ‘vain’ työmatka olikin. Mission Rabies Goa –projektilla on ollut puolen vuoden aikana 7 kenttäkirurgiapistettä ympäri Goan osavaltiota ja mina olin ell-avustajapoikieni kanssa niistä yhdessä, ns. Truck hubissa ja leikkasin Mission Rabies rekassa koiria aamu-yhdeksästä ilta-kahdeksaan. Viiden päivän aikana meidän tiimin totaalisaldo oli 200 koiraa. Näistä minä leikkasin 73 ja lisäksi amputoin yhdeltä koiralta jalan ja hoidin vasikan toukkaisen sorkkatulehduksen ja otin muutamia röntgenkuvia potilaaksi tuoduista jalka-poikki-koirista. Koko huhtikuussa alkaneen Mission Rabies Goa projektin totaalisaldo oli 20414 koiraa steriloitu ja rokotettu raivotautia vastaan. Välillä oli pakko istua jalat kylmässä vedessä ja elvytellä koko päivän seisomisesta turvonneita jalkoja. Hatunnosto kollegoilleni jotka ovat tehneet tätä työtä hikisessä, kuumankosteassa ilmastossa monen kuukauden ajan, joka päivä. Viimeisenä leikkauspäivänä lopetin yhden raivotautisen koiran. Raivotautipositiivisten koirien määrä Goalla yllätti meidät kaikki. Kuuden kuukauden aikana Mission Rabies tiimi totesi 64 koiraa raivotautipositiivisiksi. Testi tehdään kuolleen/lopetetun koiran aivonäytteestä. On järkyttävää että raivotauti-rokotustiheys Intiassa myös omistettujen koirien joukossa on niin alhaista kuin se on ja että vastuulliseen koiranomistamiseen – vuosittaisiin rokotuksiin ja etenkin sterilointiin – suhtaudutaan kuin ne olisivat vain jotain kulkukoirien juttuja. Viimeisenä leikkauspäivänä yksi koiranomistaja tuli suu vaahdossa huutamaan meille vaikka mitä koska hänen koiransa oli tuotu leikattavaksi. Koira oli pyydystetty rannalta astumasta toista vapaana kulkevaa koiraa. Sillä että koiralla on (huutava) omistaja ei valitettavasti ole mitään merkitystä mikäli koira saa kulkea vapaana ja saattaa maailmaan pentue toisensa jälkeen ei-suunniteltuja pentuja joille ei löydy koteja ja jotka saattavat rokottamattomina sairastua raivotautiin ja pahimmassa tapauksessa purra jotain lasta joka sitten kuolee koska raivotautiin ei ole hoitoa. Hyvin harva koiranomistaja Intian suurkaupunkien ulkopuolella vie koiraansa kävelylle hihnassa. Kaikki pikkukaupunkien ja maaseudun lemmikkikoirat juoksevat vessa-asiansa itse vapaasti ja tulevat sitten kotiin syömään. Yksi projektin aikana diagnosoiduista raivotautipositiivisista koirista oli lemmikkilabradori. Vaikka olisi miten ihana rotu niin sekään ei valitettavasti suojaa raivotaudilta ja tätä on ihmisten usein vaikea ymmärtää kun raivotauti-käsite liitetään niin usein vain kodittomiin, sekarotuisiin katukoiriin tai jotenkin hurjan näköisiin koiriin. Säännölliset, ennaltaehkäisevät rokotukset luotettavalla rokotteella ovat ainoa keino. Lauantaina sitten oli aika pakata kaikki ‘hubit’, inventoida välineet, lääkkeet ja materiaalit ja järjestää niiden kuljetus takaisin Ootyyn kunnes ne taas siirretään seuraavaan Missio-kohteeseen. Ja sitten suunnata illallisbileisiin koko MR porukan kanssa! Roadtrip takaisin Ootyyn alkoi neljältä maanantaiaamuna. Meidän oli tarkoitus ehtiä Bandipur-kansallispuistoon ennen iltayhdeksää koska tie suljetaan silloin jotta eläimet saavat yörauhan. Matkalla oli kuitenkin mielenosoitus Tamil Nadun pääministerin pidättämistä vastaan (pääministeri on jäänyt kiinni pahasta korruptiosta mutta koska hän on kuitenkin ollut suosittu ja saanut aikaan paljon hyvää, tämä ihmeellinen kansa on valmis marssimaan mielenosoituksessa kun vuosia kestänyt oikeudenkäynti korruptiosyytteistä on viimein tullut päätökseen) ja sen takia tie oli tukossa ja jouduimme hiekkaisille sivuteille ja matka viivästyi niin ettemme ehtineet ajoissa kansallispuiston läpi kulkevalle tielle vaan jouduimme sitten yöpymään tienvarsi-lodgessa ja jatkamaan matkaa tänään tiistaiaamuna. Tytöt olivat tietenkin jo koulussa kun viimein saavuin Ootyyn mutta menin lounastauolla koulunpihalle halimaan ja suukottelemaan. Hurja ikävä oli ollut. Tytöt olivat viettäneet viikon kolmen eri ystäväperheen luona makuupussit kainalossa kiertäen. Hauskaa heillä oli ollut vaikka Saara oli kyllä kyynelehtinyt muutamana päivänä koulussa ikäväänsä – onneksi ihana opettaja oli ollut halaamassa. Emma oli lisäksi ollut 5-6 luokkalaisten viikonloppuleirillä Quiet Corner –campsitella joka on meidän kotikylässä Mavanallassa, maastoratsastusreittimme varrella. Saaralle viikonloppu ilman Emmaa sukulaistädin luona oli ollut ensimmäinen kerta ihan yksin poissa kotoa. Hiljaisen tytön ääni kuulosti kuitenkin reippaalta kun juttelimme puhelimessa. Onneksi Hazel-täti oli keksinyt kaikkea mukavaa puuhaa; uimassa käyntiä ja leffailtoja. Sunnuntaina he olivat olleet Saaran parhaan kaverin luona kylässä. Emman viikkoon oli myös kuulunut pianonsoiton ABRSM grade one trial exam ja seuraava koitos ennen varsinaista ensimmäisen asteen soittotutkintoa on esiintyä huomenna koulun näytelmäviikolla seiskaluokkalaisten näytelmien väliajalla. Päästä soittamaan näytelmäviikolla suurelle yleisölle on ollut Emman haaveena ja yhtenä pianoharrastustavoitteena.
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|