Reilun viikon olemme olleet nyt kotona (vai joko siita on kaksi viikkoa!), purkaneet laukkuja, järjestelleet paikkoja, ihmetelleet kaikkia niita tavaroita ja vaatteita mitä meillä on. Ja kaikkea sitä roinaa. Kun puoli vuotta käyttää vain muutamaa settiä vaatteita ja ylipäätänsä tarvitsee vain sitä mitä rinkkaan mahtuu niin kotiuduttaan voi hyvin päättää että voi elää seuraavan vuoden ostamatta mitään uutta koska tavaraa on aika lailla. Henkareissa riippuvat vanhat tutut paidat vaikuttavat jotenkin kivemmilta kun niihin on pitänyt vähän etäisyyttä. Arkikuviot ovat heti viikon jälkeen jo täydessä käynnissä; Nigel lensi Haryanaan järjestelemään uutta työprojektiamme ja minä navigoin tytöt takapenkillä Ooty-kodin, ITC-klinikan ja Mavanallan-kodin välillä. Mavanallassa on kovasti taas laitettu kasvimaata ja rakennettu hevosille laitumelle ruokintakarsinoita etteivät niin potkisi toisiaan ruoka-aikana. Mukava yllätys meidän kotiin tullessa oli Joshuan rakentama pyöröaitaus missä on tarkoitus antaa ratsastustunteja tässä kohta-tulevaisuudessa ja ehkä tehdä join-up hevoskoulutusta joskus kaukaisemmassa tulevaisuudessa. No, on se vähän heikkorakenteinen että täytyy vielä vähän parannella että kestää pystyssä kovemmassakin käytössä. Tytöt ovat olleet tosi onnellisia siitä kuinka ponit ovat heidät muistaneet (Polo juoksi Emman luokse laitumella kun tulimme kotiin) ja kuinka hyvin niillä ratsastus nyt sujuu (kiitos Maijun ja Urpun treenin). Olemme tehneet ihania maastoratsastuksia Café Coffee Day –tauolla ja ilman. Tytöistä parasta on kuitenkin vain laukata pitkin peltoja. Emmalle järjestyi Ootysta naapurustosta lukiolaistytto kesalomapiano-opettajaksi kun Afrikassa emme paljon pianojen ääressä istuneet. Saara kävi säästössä olevilla synttärilahjarahoillaan ostamassa mokkasaappaat (Emma osti ennen Afrikan reissua omilla synttärirahoillaan cowboy-saappaat) ja ai että mä en käsitä kuinka meidän pieni Aurinkopulla on jo jotenkin niin iso tyttö. Nämä ‘ranchi-tyttö’ -bootsit jalassa hän sitten taluttaa ITC:n pihalla ähkypotilasponia ja on niin kuin ihan oikea tallityttö-klinikka-apulainen. Poni tuli terveeksi. Matkakertomusmuistelona tällä kertaa Etoshan kansallispuisto Namibiassa. Ja jälkeenpäin luimme jostain että Etosha on Afrikan manteren 17. paras kansallispuisto. Että sitä ei voi kuin vain miettiä että kuinka mahdottoman upeita paikkoja ne 16 parempaa puistoa ovat. Meidän seuraava reissu on sitten Serengetiin. Olimme Etoshassa neljä yötä. Ajoimme sisään itäisestä portista ja telttailimme ja ajoimme koko Etoshan läpi, yöpyen kolmella eri ‘rest-campilla’ ja ihaillen eläimiä lukuisilla juomapaikoilla ja ihan vain teiden varsilla. Leijoniakin nähtiin mutta vain aika kaukaa. Parasta oli seurata juomapaikoilla eri eläinlajien välistä järjestystä. Kuinka kirahvit eivät menneet juomaan kun norsut olivat vedessä vaan odottivat vuoroaan. Kuinka norsuemo lastensa kanssa joutui odottamaan juomaan pääsyä koska läheisessä pusikossa leijonat olivat juuri tappaneet kirahvin. Kun kamppailun äänet olivat ohi, äitinorsu toi lapsensa reippaasti juomaan ‘nyt ei jäädä leikkimään’ –asenteella ja äkkiä takaisin, ohi leijonapusikon. Kuinka liuta strutseja kulki yksi toisensa jälkeen kahden leijonan ohi, ikään kuin leijonien edessä pysähtyen vaihtamaan muutaman sanan. Leirintä-alueet olivat taas kerran tosi siistejä ja uima-allas löytyi jokaisesta. Yöt olivat jo aika viileitä joten nuotion ympärillä oli mukava lämmitellä erityisesti varhain aamulla teevettä keitettäessä. Muita Namibian eläin-elämyksiä olivat AfriCat –järjestön leopardi ja gepardi –suojeluprojekti sekä Cape Crossin hylje reservaatti. About 10 000 hyljettä pötköttelemässä rantakallioilla ja haju oli melkoinen. Niin ja tietenkin maastoratsastus Moon Valleyssa lähellä Swakopmundia, (Okakambe trails).
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|