Meillä on kaksi ihanaa, maailman rakkainta tyttöä. Olen heistä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen ja usein ihmettelen että siis hei, kuinka tässä näin kävikään, että minusta tuli näiden ihmeellisten, hauskojen ja viisaiden suklaasilmien äiti. Olemme molemmat kuitenkin nelilapsisista perheistä ja minulla on useita ystäviä joilla on 3-4, jopa 5 lasta ja siksipä ehkä kysymys kolmannesta lapsesta on ollut ajoittain mielessä. Ei kuitenkaan välttämättä biologinen lapsi vaan adoptio. Olimme ajatelleet että mikäli eteemme tulee tilanne että kuulemme lapsesta joka tarvitsee adoptiota, olisimme valmiit siihen. Joitain kuukausia sitten istuin hyvän ystäväni Malan kanssa lounaalla ja hän kertoi pienestä poikavauvasta jonka äiti on vakavasti sairas ja isä elää melko epästabiilia elämää, ja jonka kohtaloa Mala pohti koska tunsi lapsen äidin hyvin. Ajattelin silloin että onko tämä nyt se meille ehkä tarkoitettu kolmas lapsi. Useita iltoja asiaa mietittiin (minä mietin isompien kysymysten lisäksi myös sellaisia tässä vaiheessa vähän epäoleellisia yksityiskohtia kuten huonejärjestystä ja kummeja ja suomalais-englantilaista lisänimeä ja Nigel taas lähinnä minun jaksamista) kunnes sain kuulla että vauvan äiti voikin taas paremmin ja asia poistui akuuttilistalta. Tämä ajatusprosessi oli kuitenkin jonkinlainen päätös tälle mielessäni pyörineelle lapsiluku-/adoptioasialle ja nyt olen saanut asiasta rauhan. Meidän perhe on juuri näin hyvä. Emme suunnittele tai kuvittele adoptoivamme kolmatta lasta. Kuitenkin jos Emmalta kysyy kuinka monta sisarusta hänellä on, vastaukseksi saattaa saada 1-3, riippuen tilanteesta. Hänellä on isoveli – kasvattipoikamme Venkadesh –joka nyt jo 16-vuotiaana tekee töitä raivotautirokotuskampanjoissa ympäri Intiaa (ottaa kiinni vapaana kulkevia koiria rokottamista varten). Venkadesh tuli meille 11-vuotiaana käytännössa kodittomana poikana ja olemme olleet tukiperheenä pojalle nyt viiden vuoden ajan. Hän on oikeasti meille kuin oma poika vaikkei hän meillä kotona asukaan. Emma saattaa myös kertoa että hänellä on Saaran lisäksi toinen pikkusisko, nyt reilu 1,5 vuotias Durga. Durgan äiti kuoli kuukausi Durgan syntymän jälkeen ja isä häipyi kuviosta koska ei pystynyt vauvasta yksin huolehtimaan. Durga jäi isoäitinsa, Malligan hoitoon. Tunsimme Malligan entuudestaan, koska hän oli mm. ollut meillä kotiapulaisena joitain vuosia aiemmin. Aloimme antaa viikoittain Durgalle äidinmaidonvastikejauheet ja myöhemmin puurojauheet. Ja sittemmin siskoni on ryhtynyt Durgan kummisponsoriksi. Malliga tuo Durgan meille usein sunnuntaisin syömään ja leikkimään. Emma ja Saara leikkivät mielellään ‘kummisiskonsa’ kanssa ja ovat tietenkin jo nostaneet Durgan ponin selkään – mitäs ponityttöisosiskot muuta voisivatkaan! Emma on opastanut pikkusiskoaan myös orpokissanpennun hoidossa. Durga tykkäsi kissanpennusta niin että meinasi kirjaimellisesti rutistaa ‘Tigin’ hengiltä. Ja sitten meidän ‘pikkupojat’. Tilallamme pyörii melko säännöllisesti 2-5 koulunsa keskenjättänyttä ja/tai orvoksi tai puoliorvoksi jäänyttä 8-14-vuotiasta pikkupoikaa joilla ei oikein ole ketään tukemassa ja peräänkatsomassa. He kuitenkin puuhailevat ja auttavat mielellään eläinten kanssa ja saavat tietenkin meillä aina lämpimän lounaan, toisin kuin ehkä mikäli pyörisivät vain kylillä. Meidän tytöt ovat opettaneet pojille vähän ratsastusta ja välillä käydään koko porukalla joella retkellä ja uimassa. Teen usein sunnuntaiksi itse jäätelöä ison kulhollisen ja se on myös pojille mieleen. Olemme kokeneet että kolmannen oman lapsen sijasta voimme olla tukipisteperheenä monelle pienelle ihmiselle. Se tuntuu hyvältä. Meidäntyyliseltä ja –kokoiselta suurperheeltä.
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|