Tunnustan että viime viikkojen aikana suomalainen media ja sosiaalinen media saivat minut aikalailla koukkuun. Vilkasta pakolaiskeskustelua ja siihen perään hallituksen säästötoimia ja lakkouhkaa ja lakon vastustamista. Puhelinta tuli näprättyä aina kun vain mahdollista koska aina joku oli jakanut jonkun uuden, kiinnostavan tekstin. Mielessäni kehittelin blogipäivitystä joka pursuaisi hyvin selviteltyjä taustatietoja ja perusteltuja mielipiteitä, jos ei palkansaajien lakkoilusta, mistä asiasta minulla ei ehkä ole oikeutta olla mielipidettä koska en kuulu suomalaisiin palkansaajiin enkä sen puoleen työnantajiinkaan, niin ainakin pakolaiskysymyksestä. Sitten vietin viikonlopun kotona maalla lasten kanssa ja ajattelin että tämä on kuitenkin juuri sitä mistä haluan kirjoittaa, ja mikä jollain epäsuoralla tavalla ehkä lopulta on osa pakolaiskysymystä. Tai ilmastonmuutosta. Minä en yleensä viikonloppuisin tee juuri mitään. Minä vain teen ruokaa, kuopsuttelen kasvimaalla, harjaan hevosia, käyn lasten kanssa ratsastamassa, katsomme yhdessä lauantai-elokuvan popcornien kera, juttelen Airbnb-vieraille jos heitä mökissämme on, maksan työntekijöiden palkat (jos N ei ole kotona) ja puhumme seuraavan viikon töistä. Durga tulee aina sunnuntaisin meille syömään ja leikkimään. Pidän monta tee- tai kahvitaukoa. Suunnittelen että ehkä joskus remontoin meidän keittiön taas. Teen pastakastiketta seuraavaksi viikoksi etukäteen valmiiksi. Ja sitten taas työviikko edessä ja päivät opetan leikkaussalissa tai kirjoitan sähköposteja tai muistutan että roskikset täytyy tyhjentää ja happisäiliöt täydentää ja lääkevarasto kirjata ja kissoille antaa ruokaa ja sitten siihen päälle sovitellaan lasten hammaslääkärit ja rokotuksilla käynnit ja teemapäivä –asut ja läksyt ja urheilutreenit ja soittotunnit. Joka aamu maitomies tuo puoli litraa vastalypsettyä maitoa oven taakse ja se ei saa mennä hukkaan vaikka meillä ei kukaan juo maitoa ja siksi siitä tehdään iltaisin sämpylöitä ja aamuisin pannukakkua tai lettuja tai kaurapuuroa. Ja jos kaurapuuroa jää yli niin se leivotaan sämpylöihin. Samoin kuin ylijäämä porkkanat voi raastaa sämplylataikinaan. Tai kesäkurpitsan loput. Ja kuoret menevät kompostiin ja siitä tulee uutta multaa kasvimaalle ja paperit poltan lauantaisin iltanuotiolla ja kaatopaikalle menevä roskan määrä on vähentynyt meillä merkittävästi ja ruokaa ei mene hukkaan juuri yhtään vaikka ei olisi hävikkiviikko koska ajattelen koko ajan että mitä kaapissa on ja mikä seuraavaksi käytetaän loppuun. Ja saan istua jokaisella aamiaisella ja jokaisella iltapalalla samassa pöydässä lasten kanssa ja sanomme ruokarukouksen niin kuin isovanhempani aina ja niin ne tavat siirtyvät sukupolvelta toiselle ja samalla muokkaantuvat. Ja tätä rutiinia viikosta toiseen, kuukausitolkulla ja vuosikaupalla ja sitten saa kuulla että työ kantaa hedelmää ja Nepalin eläinlääkärit ovat löytäneet Nepalista mielekästä työtä koska ovat oppineet meillä parempia taitoja ja näkee että lapset ovat onnellisia ja että he ovat tässä juuri nyt ja meillä on mahdollisuus olla yhdessä niin paljon ja että meillä on mahdollisuus auttaa muita koska meillä on kaikki mitä itse tarvitsemme ja että kun ei halua lisää kulutusta niin jää aikaa ja rahaa toisten auttamiseen ja lasten kanssa olemiseen viikonloppuisin vaikka arkipäivät ovatkin pitkiä. Ja aina kun tekee itse purkillisen pastakastiketta valmiiksi seuraavan viikon myöhäisiä iltoja varten niin jää yksi toiselta puolelta maapalloa kuljetettu pastakastikepurkki kaupan hyllylle. Ja lopulta pienistä puroista kasvaa iso joki niinkuin kestovaipatkin tulivat tavallisiin kauppoihin kun tarpeeksi moni äiti teki pienen valinnan ympäristön puolesta. Meillä ei ole pakolaisia tässä lähellä mutta ovi avautuu aina sitä tarvitseville ja meidän pojat on kasvanut hyviksi miehiksi ja Durga antaa suukkoja molemmille poskille monta kertaa ja sanoo ‘Auntie super!’ kun annan taatelikakkua. Ja jos Suomessa saisi tehdä kuusituntista työpäivää niin kuinka moni ehtisi tekemään enemmän vapaaehtoistyötä ja tapaamaan uusia ihmisiä, erilaisia ihmisiä. Ehtisi laittaa ruokaa kotona suunnitellen ettei tulisi hävikkiä ja osallistua ravintolapäivään ja harrastaa pienviljelyä ja olla lasten kanssa ja tehdä ja myydä kierrätystuotteita. Ja lukea kirjoja ja lehtiä ja tavata ihmisiä ja opetella keskustelemaan erilaisista aiheista ja mielipiteistä eikä vain riitelemään. Afrikka-muistelo-osuudessa tällä kertaa kuvia Lusakasta sekä Kafue National Parkista (Sambia). Kafuen erityisinä muistoina on se kuinka ensimmäisen illan safarille mahtui meistä vain yksi, joten Nigel meni ja me jäimme laittamaan ruokaa teltalle. Safarilla olivat ajaneet yhden reippaasti päiväkännänneen poliisin ohi samalla kuin tien reunaa lähestyi puskasta päin norsu. Poliisi ampui norsua kyynelkaasulla hätistääkseen sen pois vartiokoppinsa luota, tuuli kääntyi ja jeepillinen safarituristeja joutui kyynelkaasun uhriksi. Olin ihan tyytyväinen ettei me tyttöjen kanssa oltu mukana sillä reissulla vaikka se porukka näkikin leijonia läheltä. Mun leijonahavainnot Afrikka-ajalta rajoittuivat kahteen hyvin kaukana liikkuvaan leijonaan. Kuvat eivät ole hyviä.
Lusakassa vierailimme norsu-orpokodissa sekä olin myös mukana norsujensuojeluaiheisella kouluvierailulla ja osallistuimme norsujen suojelua tukevaan ‘ele-festiin’. Tätä kaikkea ja vielä muutakin norsujensuojelutyötä tekee Game Rangers International –järjestö. Teimme myös muutaman jännittävän retken ostoskeskuksiin täydentämään vaatevarastojamme eteläisen Afrikan talvea ajatellen sekä kävimme elokuvissa katsomassa Disneyn ‘Tomorrowland’, jota en suosittele. Huvittavaa oli seurata tyttöjen reaktioita ostoskeskuksiin – kun oli niin jännittävää; liukuportaat ja hurjasti kauppoja ja kahviloita! Menihän se tuollaisena eksotiikkana kun niin vähän ostoskeskuksissa vieraillaan mutta se sama tunne josta viime päivityksessä kirjoitin; “ihanaa kun ei tarvitse koko ajan/joka viikonloppu viettää aikaa ostoskeskuksissa!” Varsinainen syy Lusakassa olemiseemme oli Nigelin Namibia-viisumin hakeminen ja kun se oli selvä jatkoimme Livingstoneen ja Victoria-putouksille (niistä jo kirjoitinkin). Lusaka-ajan helmiä oli myös tuttavuutemme Robert, jonka tapasimme Eureka- leirintä-alueella. Robert kuljetti meitä ympäri kaupunkia ja kertoi hurjasti Sambiasta – erityisesti vielä hyvin voimakkaana elävästä heimopäällikkö-kulttuurista – hän itse oli oman heimopäällikönsä lähipiiriin kuuluva kenraali tms ja ainakin omien sanojensa mukaan hyvin vaikutusvaltainen mies. Uskalsin kuitenkin epäillä kun hän väitti että saisi koska vain puhuttua Sambian viranomaiset kutsumaan minut asiantuntijana neuvomaan hänen heimopäällikönsä vuohiprojektissa. Kutsua odotellessa…
0 Comments
Tytöillä alkaa koulu ensi viikon torstaina ja tänään pidimme ostosreissupäivän ja hoidimme kaikki tarvittavat asiat koulunalkua varten. Kävimme maksamassa koulumaksut, ostimme molemmille koulukengät ja Saaralle myös uudet lenkkarit, uudet penaalit ja kyniä ja hiuslenkkeja ja pinneja ja kolmasluokkalaiselle myös koulussa tarvittava Raamattu (ja löytyikin niin upeilla kansilla että!) – lounastimme uudessa italialais-intialais-kiinalaisessa Pakwan ravintolassa, veimme DVD-soittimen huoltoon, lainasimme vähän luettavaa kirjastosta (joka on myos kahvila!) viimeisiksi lomapäiviksi, veimme vanhat patterit Green Shopin ongelmajätteeseen ja ostimme sieltä luomujauhoja ja auringonkukansiemeniä ja mansikkahilloa ja ruishiutaleita sämpylöitä varten ja lopulta vielä kävimme kaikki kolme kampaajalla. Koulun koulupukuvarasto ei ollut vielä auki eli pitää lähettää Emma erikseen listan kanssa ensi viikolla hakemaan puuttuvat vaatteet että on hänellä tarpeeksi paitoja ja housuja ja urheilushortseja. Saaralla on kaikki housut ja paidat niin kuin pitääkin. Emmalla on vielä illalla pianotunti ja sen jälkeen hänelle on luvattu että pääsee naapurin Amyn kanssa pyörällä meidän lähikauppa (lue: ainoa kauppa) Modern storeen. Tämä on ensimmäinen kerta Ootyssa itse pyörällä näin kauas. Ja juuri papereita järjestellessäni kädessä oli synnytyskertomus vuodelta 2005. Terve tyttövauva viikolla 41. Napanuora venyy ja venyy. Kohta syödään chapateja ja kookoschutneya iltapalaksi. Olen lukenut Naomi Kleinin ilmastonmuutoskirjaa ‘This changes everything’ – todella painavaa sanaa – ja miettinyt Saaran tämänpäiväistä viisautta: “Ooty is nice because it has everything. I don’t like the big shops like Shoprite in Malawi.” Ihanat maaseutukylän ja pikkukaupungin kasvatit, toistaiseksi molemmat vielä suojassa pahimmalta kulutuskeskeisyydeltä. Ja Saara on niin oikeassa – täällä on kaikkea. Meillä on kaikkea mitä tarvitsemme. Meillä ei ole kaikkea tai yhtä hienoa mitä monessa suomalaisessa kodissa on mutta meillä on kaikkea mitä tarvitsemme ja se on aikalailla enemmän kuin monessa intialaisessa kodissa. Tyttöjen koulun (Hebron school) rehtori kirjoitti viime lukuvuoden vuosikirjassa “…we do not claim to have the best facilities in the world, or even in India, but this is part of our ethos, … having sufficient to do what needs to be done, and to do it well, without being lavish or extravagant.” Tämä mahdollisuus yksinkertaisempaan, ei-kulutuskeskeiseen elämään missä ei ole sosiaalista painetta hankkia hienompaa autoa tai isompaa telkkaria tai viettää vapaa-aikaa ostoskeskuksissa on yksi suurista etuoikeuksista joita meidän Intia-elämä meille antaa. Arvostan ja nautin siitä päivä päivälta enemmän. Tuntui niin kivalta kun joukko brittiläisiä ell-opiskelijoita oli meillä lauantaina kylässä (projektina ruunata neljä sirkusponioria) ja useat heistä (ja vielä miehetkin!) sanoivat että onpas teillä tosi kiva koti. Ja tällä ei tarkoitettu maisemaa – sehän on upea – vaan meidän taloa, meidän kotia. Siis sitä missä on yksinkertaiset ikkunat jotka eivät ihan täydellisesti istu raameihinsa vaan tuuletusrakoja löytyy. Siis sitä missä makuuhuoneita lukuunottamatta huoneissa on pelkkä sementtilattia (ja sekin halkeilee ruokailuhuoneessa pahasti – OK, kaakelointi on edessä ensi viikolla). Siis sitä missä ei ole sisäkattoa ollenkaan – kattoparrut ja metallilevyt ja kattotiilet, siinä se. Siis sitä mihin tullaan sisään yksinkertaisesta ‘tallin ovi –tyylisestä lautaovesta jossa on kulumaa ja kolhua ja niitä tuuletusrakoja. Siis sitä missä telkkarista katsotaan ainoastaan DVD:itä internetin ja antennien ja satelliittien puutteessa kasalta vanhoja patjoja ja tyynyjä jotka on kasattu vanhan oven päälle. Ja se telkkari – ihan perustelkkari ilman mitään tauluohennuksia ja siinä se sitten seisoo metalliarkun päällä pahvilevyllä tasapainoitettuna. Ja silti tietysti ymmärrän ja ihan konkreettisesti näen kuinka yltäkylläisempää ja materialistisempaa meidän elämä on moniin verrattuna. Ja ymmärrän myös sen, ettei tällainen elämäntyyli ja vapaus kulutuskeskeisyyden paineista olisi yhtä helppoa jossain Intian isossa kaupungissa. Kun vaatemainoksia ei tule koko ajan vastaan kaupungilla kulkiessa on hurjan vapauttavaa – siis oikeasti ihanaa! – katsella vaatekaappiaan ja ajatella että minulla on kaikkea. En tarvitse mitään uutta. Voin viettää taas ‘älä osta mitään vaatteita’ –vuoden (ja myönnän, tiedän että sitten ensi vuonna, ennen Suomeen tuloa, täytyy hankkia jotain uutta ja täydennellä – mutta sitä ennen; kokonainen vuosi ilman vaateostoksia, aivan mahtava fiilis!). Vaikka en itseani tai perhettani ihan minimalisteiksi kutsuisikaan, olen kokenut itse hyvin voimakkaasti kuinka yksinkertainen, ei-kulutuskeskeinen elämäntyyli on ihan aikuisten oikeasti nautittavaa ja ymmärrän hyvin Naomi Kleinin (en ole lukenut kirjaa vielä loppuun) ajatukset kulutuskeskeisen elämäntavan ihannoinnin ja ilmastonmuutoksen hidastamisen konfliktista ja tarpeesta radikaaleihin muutoksiin jotta planeetta säilyisi asuttavana ja että kulutuskeskeisyydestä luopuminen ei todellakaan tarkoita tylsyyttä. Se on vain todella vaikeaa sellaisessa yhteisössä joka luo paineet sille että ihminen on sitä mitä se ostaa.Tai ihminen on vain yhtaan mitaan jos se ostaa. Ja siksi siis täällä asuminen on meille niin suuri etu-oikeus. Koska ei tarvitse koko ajan ostaa jotain. Afrikka-osuudessa tällä kertaa Livingstone Sambiassa. Victoria-putous ja Mosi-oa-Tunya -luonnonpuisto jossa meitä onnisti päästä kävellen näkemään harvinaisia ‘valkoisia sarvikuonoja’, jotka ovat siis yhtälailla harmaita kuin ns. ‘mustat sarvikuonotkin’. Majoituimme Jollyboys-backpackersissä, teltassa tietenkin ja tytöt nauttivat ihanasta ‘merenneito-uima-altaasta’. Kävimme myös Livingstone-museossa oppimassa paljon eteläisen Afrikan historiasta ja herra Livingstonesta. Livingstone oli kolmisenkymmenta vuotta vanhempi kuin suomalainen eteläisen Afrikan lähetystyöpioneeri, Martti Rautanen, mutta he kuitenkin vaikuttivat alueella monia vuosia samanaikaisesti - erikseen ja kaukana toisistaan kuitenkin. Se oli mielenkiintoista.
''Meillä on unelma' - omat alunperin facebookiin naputtelemani ajatukseni ja tukeni monimuotoiselle suomalaisuudelle ja parhaillaan meneillään olevalle mielenosoitukselle Helsingissa - höystettynä satunnaisella kokoelmalla kuvia oman monikulttuurisen perheeni elamästä kymmenen vuoden ajalta. Minun perheeni; omassa ns. perisuomalaisessa lapsuudessani vaikutti vahvasti isovanhempieni kokemukset elämästä Afrikassa sekä erilaiset manner-eurooppa-vaikutteet kaksikielisten (sarjassa kolmea kieltä suomen lisäksi) serkkujeni ja heidän perheidensä kautta, mieheni anglo-intialainen kulttuuritausta on sekoitus vanhaa brittiläistä siirtomaa-aikaa seka etelä-intiaa - tämä sitten yhdistettynä hänen monien vuosien läheiseen ystävyyteen ja yhteistyöhön paikallisten alkuperäisheimojen kanssa ja sopassa on englantia, tamilia, heimokieliä, roomalaiskatolisuutta, sormin syöminen ja joulu johon kuuluu brittiläinen hedelmäkakku ja lahjat jotka tulevat vasta yöllä sekä vahva usko siihen etta flunssassa ei kannata syödä mitään 'kylmää' kuten sitrushedelmiä tai jogurttia, sitten tästä yhdistelmästä kaksi ihanaa lasta, Suomen passeilla ja vaikka toinen heistä onkin jo neljättä sukupolvea Nilgirisin maakunnassa syntynyt eikä juuri puhu suomea he molemmat pitävät itseään ehdottomasti suomalaisina.Vaikka eivät ole ikinä hiihtäneet, eivät ikinä syöneet karjalanpaistia eivätkä tykkää salmiakista eivätkä osaa laulaa suvivirttä. Molemmat lapset ovat varhaislapsuutensa viettäneet leikkimällä tamilia ja heimokieliä puhuvien lasten kanssa, heidän parhaina ystävinään, oppien samalla heidän kielensä ja omaksuen monia heidän tapojaan. Olemme onnellisia siitä että saamme tällaisena sekoituksena asua Intiassa ja kokea monikulttuurisuuden rikkautta ympärillämme. Olen aina Suomen kansalainen mutta olen myös kiitollinen uudelle kotimaalleni joka on perheeni kotimaa ja yhdyn täällä ylpeänä Intian kansallislauluun joka aloitteestani lauletaan aina meillä töissä Intian itsenäisyyspäivänä. Niinikään työpaikallani minun aloitteestani järjestetty hiljentyminen tänään kahdeksi minuutiksi kunnioittamaan eilen kuolleen Intian entisen presidentin muistoa on osa omaa tapaani olla intialainen, osa tätä monimuotoisuutta. Ja unelmani on että Suomi olisi avoin monimuotoiselle suomalaisuudelle, niin monenlaiselle kuin meitä on. Jos olisin nyt Suomessa olisin osoittamassa mieltäni rasismia vastaan. Olisimme siellä koko perhe. Sunnuntai-ilta; kissa kehräilee kainalossa, tytöt nukkuvat, Nigel on Haryanassa. Viikonloppu ja viime viikko ovat menneet flunssassa – nyt olo on jo parempi mutta viikonlopulta jäivät sirkusponien ruunaamiset ja hevospuuhat muutenkin aika minimiin. Viikonlopun kohokohta oli yksi ‘ekaa kertaa elämässä’ –kokemus – raparperikiisselin teko. Löysin torilta sattumalta raparperia ja tajusin että en ole ikinä itse tehnyt raparperikiisseliä (mikä suomalainen äiti se sellainen on??? No peruslaiskaminä joka ei ole ennen täällä raparperia löytänyt. En ole kyllä varsinaisesti sitä ikinä etsinytkään.) No sitä sitten lasteni suomiruokakulttuurimakunystyröitä opettamaan uuteen makuun. Ensi viikolla raparperipaistosta jos siinä luomuvihanneskaupassa on edelleen raparperia.
Afrikka-muisteloissa ajellaan Bosua pass –vuoritiellä, jolla hurjia nousuja ja laskuja ja ihmetellään karja-aitauksia sekä ihastellaan namibialaisia pikkukaupunkeja, jotka olivat niin siistejä, niin siistejä. Käymme myös tuulisella Atlantin rannikolla Swakopmundissa ja nautimme lasilliset juhannuksen kunniaksi Windhoekissa. Windhoekissa monessa paikassa varoitettiin varkaista ja kehoitettiin välttämään arvoesineiden kuten kameroiden ja kännyköiden kantamista laukussa kaupungilla. Kuljimme siis välttämättömät rahat taskuissa ja jätin kameran huoneeseemme. Siksi Windhoek-kuvat ovat vain mielessämme muistoina. Last week Nigel got a call from a friend working in the organisation Animal Rahat, telling about seven circus ponies that had to be rehomed after the circus failed the inspections for the housing and general welfare standards for the horses and decided to stop keeping any animals in the circus. The question was, whether we could potentially be able to take those ponies. Emma and Saara were of course over the top thrilled about this idea and we made some rough plans about the new stable buildings we would need for them etc. However, all the time I thought that this might happen after some weeks only. Well, sometimes some things happen very fast in India and so seven ex-circus ponies arrived today evening at 8pm. All very skinny and there are four stallions in the group so someone has to get busy castrating next weekend. We did not avoid the sad story – there was actually eight ponies but one of them had been suffering from bad laminitis and when the truck got stuck for several hours because of a mechanical problem some 3 hour drive from us, the pony went down and would not get up anymore, just kept kicking the other horses in the truck. They called me there while they were waiting for a car mechanic to come over to see the situation. Heavily pain-medicated the poor pony and as they finally arrived in our place and had unloaded all the others, I had to put that poor old, blind pony to sleep. Emma and Saara renamed the ponies (there were two ‘Rajas’ in the group and we already have one Raja with us) as Spirit, Caspian, Felix, Oscar, Rain, Belle and Yasmine. Have to admit I think our girls are very good in naming horses – they practice that so much in their imagination games that are fuelled by the countless pony-books and Heartland episodes. Disney princess movies and the movie ‘Spirit’ were certainly influential this time. Besides of having this pony circus going on, we have been enjoying the new garden that might even produce something one day. Durga was very helpful today in watering the plants with the big girls while I harvested some basil, beans and chillies. We have planted lots of chilli to keep elephants away and to also start making chilli-fencing as we saw in Zambia as an elephant-friendly way to keep elephants away from cultivations. However, with seven new ponies in our lives, our weekend-programs are quite set. New stables need to be built and the new ponies need to be gradually integrated to the existing group of ponies and horses and we need to learn about their personalities. Because I did not have the chance to do much blog updating during the last month in Africa because of no internet/electricity, I have decided to add some Africa memories in the end of each blog post over the next couple of months. This time it will be about our visit to the San people (aka bushman) living museum in the Erongo mountains, Namibia. The living museum/San people village was some 70km on dirt road and to the bush. We saw no non-San people nowhere nearby so the experience was very authentic and comfortable. I think these type of exhibitions of indigenous people traditional lifestyles can easily be rather awkward and uncomfortable for the visitors if it is very clear that the ‘tribals’ are really just putting up a show for tourists. (We saw some of that kind also outside some lodges and at craft markets). But this place was really good experience. This project involves 2-4 groups of San people who will take turns to come to the living museum for about 2 months at a time to demonstrate their traditional lifestyles of hunting and gathering and to sell necklaces that they make. Their homes are further north in Namibia but while they are at the museum, they are able to keep their children in playschool that has been established in the area with funding from the museum. The exhibition included demonstration of how they make necklaces from seeds and ostrich egg shells, how the men used to make poisonous arrows for hunting and traps for birds and how they will light a fire with firesticks and by speaking to the fire, inviting it to come. In the end I was invited to dance along – the dance was called the rainbow dance to thank for the rains. All the women who work with us in India got their Africa gift from here, ostrich egg shell necklaces. Later on in Swakopmund we saw several young San boys, drunk and begging on the street corners and saw how much better life the living museum people were able to have by maintaining their traditional skills for these museum demonstrations and for making necklaces for sale. Each necklace came with a small tag that had the name of the person who had made it.
Reilun viikon olemme olleet nyt kotona (vai joko siita on kaksi viikkoa!), purkaneet laukkuja, järjestelleet paikkoja, ihmetelleet kaikkia niita tavaroita ja vaatteita mitä meillä on. Ja kaikkea sitä roinaa. Kun puoli vuotta käyttää vain muutamaa settiä vaatteita ja ylipäätänsä tarvitsee vain sitä mitä rinkkaan mahtuu niin kotiuduttaan voi hyvin päättää että voi elää seuraavan vuoden ostamatta mitään uutta koska tavaraa on aika lailla. Henkareissa riippuvat vanhat tutut paidat vaikuttavat jotenkin kivemmilta kun niihin on pitänyt vähän etäisyyttä. Arkikuviot ovat heti viikon jälkeen jo täydessä käynnissä; Nigel lensi Haryanaan järjestelemään uutta työprojektiamme ja minä navigoin tytöt takapenkillä Ooty-kodin, ITC-klinikan ja Mavanallan-kodin välillä. Mavanallassa on kovasti taas laitettu kasvimaata ja rakennettu hevosille laitumelle ruokintakarsinoita etteivät niin potkisi toisiaan ruoka-aikana. Mukava yllätys meidän kotiin tullessa oli Joshuan rakentama pyöröaitaus missä on tarkoitus antaa ratsastustunteja tässä kohta-tulevaisuudessa ja ehkä tehdä join-up hevoskoulutusta joskus kaukaisemmassa tulevaisuudessa. No, on se vähän heikkorakenteinen että täytyy vielä vähän parannella että kestää pystyssä kovemmassakin käytössä. Tytöt ovat olleet tosi onnellisia siitä kuinka ponit ovat heidät muistaneet (Polo juoksi Emman luokse laitumella kun tulimme kotiin) ja kuinka hyvin niillä ratsastus nyt sujuu (kiitos Maijun ja Urpun treenin). Olemme tehneet ihania maastoratsastuksia Café Coffee Day –tauolla ja ilman. Tytöistä parasta on kuitenkin vain laukata pitkin peltoja. Emmalle järjestyi Ootysta naapurustosta lukiolaistytto kesalomapiano-opettajaksi kun Afrikassa emme paljon pianojen ääressä istuneet. Saara kävi säästössä olevilla synttärilahjarahoillaan ostamassa mokkasaappaat (Emma osti ennen Afrikan reissua omilla synttärirahoillaan cowboy-saappaat) ja ai että mä en käsitä kuinka meidän pieni Aurinkopulla on jo jotenkin niin iso tyttö. Nämä ‘ranchi-tyttö’ -bootsit jalassa hän sitten taluttaa ITC:n pihalla ähkypotilasponia ja on niin kuin ihan oikea tallityttö-klinikka-apulainen. Poni tuli terveeksi. Matkakertomusmuistelona tällä kertaa Etoshan kansallispuisto Namibiassa. Ja jälkeenpäin luimme jostain että Etosha on Afrikan manteren 17. paras kansallispuisto. Että sitä ei voi kuin vain miettiä että kuinka mahdottoman upeita paikkoja ne 16 parempaa puistoa ovat. Meidän seuraava reissu on sitten Serengetiin. Olimme Etoshassa neljä yötä. Ajoimme sisään itäisestä portista ja telttailimme ja ajoimme koko Etoshan läpi, yöpyen kolmella eri ‘rest-campilla’ ja ihaillen eläimiä lukuisilla juomapaikoilla ja ihan vain teiden varsilla. Leijoniakin nähtiin mutta vain aika kaukaa. Parasta oli seurata juomapaikoilla eri eläinlajien välistä järjestystä. Kuinka kirahvit eivät menneet juomaan kun norsut olivat vedessä vaan odottivat vuoroaan. Kuinka norsuemo lastensa kanssa joutui odottamaan juomaan pääsyä koska läheisessä pusikossa leijonat olivat juuri tappaneet kirahvin. Kun kamppailun äänet olivat ohi, äitinorsu toi lapsensa reippaasti juomaan ‘nyt ei jäädä leikkimään’ –asenteella ja äkkiä takaisin, ohi leijonapusikon. Kuinka liuta strutseja kulki yksi toisensa jälkeen kahden leijonan ohi, ikään kuin leijonien edessä pysähtyen vaihtamaan muutaman sanan. Leirintä-alueet olivat taas kerran tosi siistejä ja uima-allas löytyi jokaisesta. Yöt olivat jo aika viileitä joten nuotion ympärillä oli mukava lämmitellä erityisesti varhain aamulla teevettä keitettäessä. Muita Namibian eläin-elämyksiä olivat AfriCat –järjestön leopardi ja gepardi –suojeluprojekti sekä Cape Crossin hylje reservaatti. About 10 000 hyljettä pötköttelemässä rantakallioilla ja haju oli melkoinen. Niin ja tietenkin maastoratsastus Moon Valleyssa lähellä Swakopmundia, (Okakambe trails). Matkakertomuksia
Blogipäivitys jäi reissumme viimeisiltä viikoilta koska olimme niin paljon tien päällä ja pääosin telttailimme ilman sähköä ja/tai internetiä. Tai en vain viitsinyt kaivaa tietokonetta esiin. Kirjoitan tätä nyt viimeisenä Namibia-päivänämme; edessä on vielä viimeiset pakkaamiset ja sitten olemme valmiita lähtöön. Lentomme on huomenaamulla aikaisin. Ensin Johannesburgiin, sitten Nairobiin, Mumbaihin, Bangaloreen ja sitten vielä 8 tunnin taksimatka kotiin. Taksimatkaa tulee pidentämään se, että Mudumalai-tie suljetaan yhdeksältä illalla emmekä ennätä sinne ennen yhdeksää joten joudumme viettämään yhden hotelliyön matkalla. Arvioitu ‘kotona perillä’ – aika on torstai-aamuna noin yhdeksältä. Tytöt eivät ole pysyä nahoissaan, he odottavat kotiinpaluuta ja ponejaan ja ystäviään kovasti. Tarkoitukseni on kirjoittaa tänne vähän matkakertomusta näiltä viimeisiltä viikoilta mutta se tapahtunee pienissä pätkissä seuraavien viikkojen aikana. Päällimmäisenä ajatuksena on että, yes, me tehtiin se. Toteutettiin unelmaa pitkästä reissusta yhdessä, ajasta lasten kanssa, Afrikan eläimistä ja luonnosta, kotikoulusta, telttailusta, Olukondassa käymisestä, vapaaehtoistyöstä erilaisissa paikoissa, luonnonsuojelusta uutta oppimisesta. Seuraavana ajatuksensa on voimakas tunne siitä että tämä ei ole loppu vaan alku uusille matkustusideoille, valokuvaustaidon kehittämiselle, telttailuretkille, rinkkareissaamiselle (tytöt ja puhuvat ‘Eurooppa-reissusta’ junalla interreilaten sitten joskus tulevaisuudessa), vaellusratsastusretkille… Kävimme 9 luonnonpuistossa ja kolmessa villieläin-rescue/sanctuary –projektissa ja opimme ja näimme monenlaista luonnonsuojelutyön hanketta ja haasteita. Minua kiinnosti erityisesti kaikki ‘education & awareness’ –hankkeet joissa lapsille opetetaan luonnonsuojeluarvoja ja Nigelia kiinnosti erilaiset ratkaisut ‘human-animal –konfliktien’ ratkaisemiseksi. Melkein jokaisessa majapaikassa/leirintäalueella oli uimamahdollisuus ja tyttöjen uimataidot kehittyivät huimasti. Eli jos jotain koululukujärjestyksestään jäivät paitsi niin se tuli korvattua uima-tunneilla. Heidän eteläisen Afrikan maantieto-osaaminen on myös aika vahvoilla kiitos heidän ihanien ‘matkatoimistovirkailija’-leikkiensä – puhelimet soi ja kohteliaat virkailijat vastaavat asiakkaiden kysymyksiin matkakohteista, majoitusmahdollisuuksista, safariretkistä, jne. Namibiassa juttu on ehdottomasti ‘self-drive’ –matkustaminen. Autovuokraamoja on varmaan kymmeniä ja ne vuokraavat 4x4 autoja (yleisin malli ns. double cab pick-up, Toyota hilux) leirintävarusteilla (kattoteltat, jääkaappi, kaasu, astiat jne.) tai ilman. Meillä oli ilman koska meillä oli mukana oma teltta ja astiat ja ruoan laitoimme tulella tai yhteiskeittiöissä. Lonely Planetin voi ostaa mutta täällä käytetään paljon muitakin Namibia-spesifisiä ja nimenomaan itsenäiseen automatkailuun tarkoitettuja oppaita joissa paremmat kartat ja paljon enemmän tietoa ja ideoita. Tiet ovat selkeästi viitoitettuja, leirintäalueet ja lodget todella siistejä ja majoitusvaihtoehtoja on telttailusta uber-luksukseen.Ja nähtävää on paljon. Ja tämä avaran maiseman määrä. Tilaa ja maata riittää silmänkantamattomiin. Intiassa ei varmaan ole 20km pätkää missään ettei tie kulkisi jonkun kylän läpi tai olisi jotain tienvarsikuppilaa tms. Namibiassa saat ajaa satoja kilometrejä ilman minkäänlaista asutusta tai kauppaa. Muutama kuva tahan loppuun ja sitten menen pakkaamaan. Nämä kuvat ovat Ovambo-alueelta, pohjois-Namibiasta missä tapasimme siellä 50-luvulla työskennelleiden isovanhempieni vanhoja tuttuja sekä vierailimme talossa missä isäni ja setäni ovat pieninä poikina asuneet. Lyhyttä kaitafilmipätkää pienistä pojista tämän Olukondan talon pihalla katsottiin lapsuudessani useasti ja vierailu Olukondassa oli minulle jonkinlainen ‘pyhiinvaellusmatka’ – kunnioitus isovanhempieni ja heidän monien kollegoidensa ja ystäviensä työlle Ambokansan keskellä, ajatellen erityisesti sitä kuinka isoäitini on nuorena äitinä tullut tähän maahan ja hoitanut kotia ja perhettä kuin uudisraivaajat – keskellä ei niin paljon mitään ja pitkien ja hitaiden yhteyksien päässä kaikkialta. Oli erityisen koskettavaa tavata isovanhempieni kotiapulainen, Karolina, joka muisti isovanhempani, isäni ja setäni hyvin ja liikuttui selvästi vierailustamme ja uudesta yhteydestä vanhaan ystäväänsä. Kaikki hänen kolme hoitolastaan ovat nyt isoisiä itse. Hän esitteli meille sittemmin museoksi muutetun talon huonejärjestyksen ja kertoi mikä oli lastenhuone (missä hän myös nukkui), mikä oli ruokahuone ja mikä isoisäni työhuone. Karolina lauloi pojille lastenlaulua ‘Tate ngo omsamane’, minkä laulun mekin lapsena opimme isältä ja isoäidiltä. Lauloimme sitä laulua nyt yhdessa Karolinan nuorimman lapsenlapsen kanssa. Mission Rabies Malawi - aim is to vaccinate 30 000 dogs in the city of Blantyre in May and after 7 days of work on the field we have vaccinated over 16 000 dogs! We run stationary vaccination clinics in primary schools on weekends and go door-to-door on weekdays. Vaccination speed at the school clinics can be as high as 150 dogs/hour per team. My team, 'Kingfishers' is doing really great, smooth teamwork. Emma and Saara have been helping as well in the 'Elephants' team, they got very well integrated to the Mission Rabies team. On the day off we went to the Majete wildlife reserve, I'll post about that next.
We finished our time with the Lilongwe wildlife center team on the day of the hyena release. Four hyenas had been rescued last year from roaming in the President’s property and these were now to be released to the Liwonde National Park. Alarm in our tent in the Mabuya camp went on at 3:45 am for us to meet the rest of the team at 4:45am. Plan was to drive the hyenas in to the night rooms one by one and then dart there to be then checked, sampled and carried to the transportation crates to recover from anesthesia and to be transported to Liwonde.
After saying goodbye to the hyenas, monkeys and the LWC people we got ready to leave Lilongwe to get started with Mission Rabies work in Blantyre. Before Blantyre we stopped at Liwonde National Park, Bushman’s Baobab for a good bushlife-camping night and some great wildlife sightings. As we were cooking our dinner on the fire next to our tent we saw an elephant just about 20m behind our tent, in the bush, grazing happily. And hippos had their own concert through the night when they were grazing on the land behind the campsite tents. Bushman’s Baobab also has a viewing deck where you can sit and wonder the elephants that walk by, going to have a bath in the river just 100 meters from the reception and dining and lounge area of the lodge. From Liwonde we drove to Zomba Plateu where we enjoyed the views of and from the hills. Driving up the winding roads reminded us all of driving up to Ooty. We found accommodation at a ‘Trout Farm’ – a quiet and rundown campsite-cum-attempt-to-be-a trout-farm where we got a small two bedroom house with a fireplace and kitchen facilities in another building. Worked well for us and the fireplace became really needed when we got back from the Zomba Plateu Stables where we went for a trail ride on the hills and got hit by sudden heavy rains and so we were totally drenched, water pouring out our boots by the time we got back. Sitting there by the fireplace we begun planning Silver Shoe Riding Adventures – having seen now how these trail riding companies operate our girls started thinking how we could start arranging supervised rides on Saturday mornings for the visitors of the area and so raise funds to maintain the shelter and rescued animals. As always I have enjoyed the colours and shapes of vegetables for sale in the markets and roadside stalls. Zomba market was especially beautiful. Three months of monkey rehabilitation and integration work in the LWC was good experience for us, especially for Nigel who learned a lot about studying behaviour and planning integrations of new monkeys in to existing troops. I was impressed by the outreach awareness and educational programs that the center has and really hope that the seeds of conservation are planted into fertile ground and the people who attend or participate in the LWC educational programs will really be able to live the change and resist the appealing way of going by short-sighted profits. Trying the remote capture tools; blow-pipe and dan-inject gun, made me to think that having a blow-pipe could be very useful in India when a semi-wild cow needs to be sedated. Clinically, I’m looking forward to our next monkey rescue case or any wild animal case – the dedication of the LWC team to care for big and small wild animals was impressive and I hope to be able to transfer some of those ideas to our work in ITC and IPAN. The overall project management, especially staff/team management, is something I hope to constantly improve in and again seeing and experiencing different teams, different people and different situations has been good. We have been happy to see how the importance of nature conservation is becoming concrete to Emma and Saara and how they are thinking about ways how they could lead more environmental friendly life and how important it is that we protect wild animals. The video clip 'Sorry' has been a topic in our homeschool session discussions. We also made many new friends in Lilongwe and on our last night there we had lovely Indian dinner with a Tamil family settled in Malawi. As per my wish Benitta had cooked beautiful dhal fry – my absolute favorite Indian food. If I just could do It so well we would hardly eat much else. Emma is rather happy that I can not cook dahl fry to the perfection like I wished. So we don’t eat it all the time. Now in Blantyre we are with the Mission Rabies team, working together with Blantyre SPCA, preparing for the Mission Rabies vaccination month to happen in May. Aim is to get 30 000 dogs vaccinated during the launching month and then the work will continue with spay/neuter and continuous vaccination work. After a good dose of wildlife and conservation at LWC, we are happy to be again doing what we know best and where our hearts are deeply in – rabies control and dog welfare and field surgery missions. Joining Dagmar, Tarryn and May and the heap of work and arrangements and permissions they have on their shoulders to still get done, Nigel has got busy with getting the dog catching nets made and with Dagmar I ended up operating a Boxer that had been in labour for two days to save her from dying because of the dead puppies stuck inside her. Malawi has one vet college that started their program last year so so far there are no graduate vets from Malawi. The few vets that work in this country are government vets educated outside the country and a couple of private vets, equally studied somewhere else. However, Malawi has a paravet-degree, a three year course that gives basic skills to deal with common diseases and conditions – especially with rural livestock - and also allows the paravets to operate male dogs. For anything in the abdomen, chances are much less for the dog owners to find a vet who could do it. Ajoimme Kande-beachille koska siellä oli mahdollisuus ratsastaa ja tytöille oli luvattu maastoratsastusretki – ja joo, kyllähän mullekin maastoretki aina sopii! Ratsastimme metsissä ja pelloilla ja kaislikossa ja hiekkateillä ja mutapoluilla. Saaralta sujui ison hevosen selässä ravi hienosti monta sataa metriä ja Emman kanssa pääsimme laukkaamaan pari puolen kilometrin pätkää hiekkatietä ja ruohoniittyä. Ratsutilan päärakennus oli iik-ihana ‘englantilaistyyppinen?’ tiilirakennus, jossa kivilattia-keittiö-toimistosta päästiin heti satulahuoneeseen ja molemmista pihalle missä oli juuri sellainen tiilikiveys kun meille halusin ja ulkokeittiö ja näkymä talleille (ulkokarsina-katos-systeemi), kentälle ja laitumille. Saara haluaa tänne töihin pitämään välivuotta lukion jälkeen (sic!).
Kande-horse African horse trails kohokohta oli kuitenkin hevosten uittaminen. Tuuli oli aika voimakas ja aallokko kova, joten ihan uimaan-uimaan asti emme päässeet mutta tyrskyjä päin kuitenkin ratsastimme kaikki kolme. Seuraavana päivänä ajoimme Nkhata Bayhin joka on pieni kalastajasatama. Katselimme veneitä ja juttelimme yhden veneen omistajan kanssa. 40-50 matkustajaa otetaan kyytiin ja sitten lähdetään kohti muita rannikon pikkukyliä. Kalaa myytiin joka paikassa ja mekin söimme kalaa lounaaksi. Lähiruokaa. Niin ja söimme me lähikalaa edellisenäkin päivänä kun Nigel oli ostanut pari kalaa kalastajalta meidän tyttöjen ollessa ratsastamassa ja sitten saimme ne vielä ilmaiseksi perattua kun poika sitä ehdotti että saisi palkaksi kalan päät itsellensä illlallisaineksiksi. Kande-beach-Nkhata Bay -reissu oli taas telttareissu ja ruoka valmistui tulella. Nuotio-ja grillimestariltamme tämä sujuu hyvin ja tytöt ovat jo taitavia teltan pystyttäjiä. Matkaseurana siis sitä parasta. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|