Viime viikolla oli kiiretta. Avustin ‘primate medicine’ –kurssilla ja siksi vaihdoimme Nigelin kanssa osia; minä olin kokopäiväisesti töissä ja Nigel oli ‘kotona’ tyttöjen kanssa. Juuri ennen kurssin alkua, maanantaina, uuteen laumaan integroitu orpopaviaanilapsi ‘Bo’, joutui lauman isomman uroksen hampaisiin ja aika huonoin seurauksin. Vaikka epäilyksenä oli että Bon jalat olivat halvaantuneet, päätimme kuitenkin leikata jotta saisimme vatsaonteloon ulottuvat puremahaavat ja tyrän korjattua ja toivoa että jalkoihin palaisi tunto. Nyt viikko leikkauksen jälkeen haavat ovat parantuneet hyvin mutta Bo ei valitettavasti vieläkään kävele ja ennuste alkaa olla hyvin huono.
Kurssilla teimme apinoiden terveystarkastuksia, keskustelimme vankeudessa syntyneiden leijonien sopimattomuudesta luontoon palautusohjelmiin, harjoittelimme puhallisputken ja nukutuskiväärien käyttöä, tutkimme kakka- ja verinäytteitä ja opettelimme intuboimaan lintuja yms. Kurssi päättyi retkeen Kuti-wildlife reserveen, jossa jo aiemmin olimme telttailemassa. Tälläkin kertaa ihailin ihania seeproja jotka eivät täällä juuri välitä ihmisistä ja päästävät aika lähelle. Huomenna lähdemme Kande-beachille, ratsastusvaellukselle ja sen jälkeen palaamme takaisin Lilongween auttamaan kun LWC:n neljä hyeenaa palautetaan luontoon ja sitten jatkamme matkaa kohti eteläisempää Malawia ja Blantyrea ja Mission Rabies –projektia. Tänään oli ihan huippujuttu se, että saimme postia! Vasta viime viikolla ymmärsin että Malawissa ei postia jaeta asunto-osoitteisiin vaan postia varten pitää olla postilokero postitoimistossa. Meillä ei tietenkään sellaista ole ja Mabuya-campin ‘fyysiseen’ osoitteeseen lähetetyt kirjeet eivät olisi meitä saavuttaneet jos emme olisi viimein käyneet postissa kysymässä että olisiko joku meille lähettänyt jotain. Ja oli! Tytöt saivat hurjasti kirjeitä koulukavereiltaan ja myös Ronjan ja Mamun ja Isoäidin kirjeet ja kortit tulivat perille.
0 Comments
To celebrate the World Wildlife Day (2nd April 2015) many wildlife conservation organisations as well as general public marched in Lilongwe to also demand an end to the wildlife crime in Malawi. The highlight of the march was supposed to be the burn of the Malawi government’s ivory stock in front of the Parliament house. This event would have been historical in Malawi and thousands of people have been waiting for it to happen, petitioning the government to make this decision. However, the burn got postponed to some day in the future when all the rest of the government stock that wasn’t available at the moment because of ongoing court cases, would be available to pile it up and burn all together. This news was of course massive disappointment to all the people who had been preparing for the day and for the concrete action to stop ivory trade.
Last week I was working full time, assisting on the primate rescue and rehab course at the LWC so couldn’t go to the march but Nigel and the girls marched along with members from the LWC team and went to see the pile of ivory, waiting to be burned. The President of Malawi gave a speech to promise that the ivory will be burned and more resources will be allocated to the prevention of wildlife crime. You so hope that this will happen and change the situation of wildlife in Malawi at the moment, poaching being rampant. Thankfully, there has been some rain so we hope that the corn harvest won’t be a total failure. Last week we have also celebrated the 7th birthday of Saara - in the ‘Frozen’-movie style by the Mabuya camp pool. This was fathers and daughters – party because I was at work in the LWC on that afternoon and the friends who came, came with their dads, their mums also being at work. But to compensate for my absence from the pool party I had made blueberry pie for breakfast. And yes, last Sunday we had our own swimming gala (Hebron school swimming gala would have been on Tuesday, and we wanted to do our own as well because the kids were missing the school swimming gala this year) with snacks and roasting marshmallows by the pool. And girls and their friends swim-racing and cannon-ball-jumping and having wonderful time. We will miss Mabuya camp pool as we move forward soon. Tänään kun olimme tyttöjen kanssa kotimatkalla ja tulimme pois minibussista keskustassa, meinasin unohtaa bussiin kassillisen vaatteita joita olin matkalla jättämään Shoprite-supermarketin ‘flood victims’ –keräyskärryyn. Muut matkustajat huikkasivat perääni, Emma huomasi sen ja sanoi suomeksi että ‘äiti hei sun kassi jäi.’ Juuri sillä hetkellä katuvilinässä ohi kulki ulkomaalainen nainen joka pysähtyi katsomaan että mikä ja kenenkä kassi. Suomalainen nainen siis. Porvoolainen Anja Luoma, joka on perustanut Malawin kummit –järjestön ja jo yhdeksättä vuotta kerää varoja itse perustamalleen hankkeelle joka sai alkunsa Anjan 60-vuotispäiväjuhlasta – merkkipäivälahjoituksista kerääntyi 7000 euroa ja avustuskohteeksi valikoitui Nandilimben kylä etela-Malawissa missä naisten toiveena oli saada kylään oma maissimylly, jottai maissia ei tarvitsisi kantaa 30km päähän jauhettavaksi (kävellen, maissisäkkiä pään päällä kantaen). Maissimylly rakennettiin ja siten hanke lähti käyntiin ja on muotoutunut kummilapsiperiaatteella toimivaksi kyläyhteisöprojektiksi, jonka puitteissa on rakennettu koulurakennus ja tuetaan opettajien palkkoja. Kummilapset voivat tuen turvin käydä koulua ja Anja on kerännyt ja toimittanut kouluihin opetusmateriaaleja ja nyt laukussa oli jonkun Suomi-kummin lukioikäiselle kummilapselleen lähettämä kannettava tietokone. Tammikuussa saapui perille Malawin kummit - lahjoituskontti, jossa mm. ompelukoneita kylän naisille. Anja on opettanut ompelukoneiden käyttöä kylässä jo aikaisemmin ja terveyssiteiden ompelu naisille itselleen sekä myyntiin, on ollut yksi ompeluprojekteista. Istuimme alas mehulle ja Anja puhui siitä kuinka täällä nälänhätää pelätään taas. Tilanne on hyvin samanlainen kuin vuonna 2000 – josta luin siitä tuulimylly-poika –kirjasta - jolloin ensin yllättävät rankkasateen huuhtoivat juuri levitetyt lannoitteet maissipelloilta ja tulvia seurannut kuivuus johti niin huonoon maissisatoon ettei siitä riittänyt seuraavaan satoon asti. Vaikka meillä Intian Tamil Nadussa on toki köyhyyttä, on selvää ettei siellä ole nälänhätää tai pelkoa siitä. Anja kertoi kuinka ensimmäistä koulurakennusta rakennettaessa oli vaikea saada rakennusmiehiä töihin koska kaikilla oli niin nälkä ettei kukaan pystynyt työntekoon vaikka palkkaa olisi saanutkin. Toisessa vaiheessa hän antoi työnjohtajalle maissijauhoa josta piti jakaa rakennusmiehille mutta työnjohtaja ei pystynyt kontrolloimaan väkijoukkoa ja maissijauhot menivät sen tien moniin nälkäisiin suihin. Eilen satoi puolen tunnin verran aika paljon mutta se oli hyvin paikallinen sade – wildlife centerissä satoi mutta Mabuya –campillä, 5km:n päässä ei satanut. Toivottavasti maissipellot saavat vielä sadetta. Sitä todella tarvitaan. Auttaminen on niin moniulotteinen kysymys. Ketä auttaa ja miten kun kaikkia ei voi. Pohdin sitä aina Intiassa aina kun kerjäläinen tulee vastaan. Kaikkia ei voi auttaa – ei ainakaan antamalla vain suoraan rahaa käteen. Intiassa mielessä on usein myös järjestäytynyt rikollisuus ja siihen liittyvä kerjäämis-business. Kaikki voivat tietenkin ryhtyä jonkin luotettavan järjestön kuukausitukijaksi – ja olenkin kokenut Plan-kummiuden ja Unicefin – Nepalityttöjen koulunkäyntiprojektit hyviksi. Kuitenkin joka kerta kun ohitan kerjäävän ihmisen antamatta mitään (yleensä Intiassa jos annan jotain kadulla niin annan ruokaa, en rahaa), sitä miettii että antaako jotain ja jos ei niin etta eiko sita omasta yltakyltaisyydestaan muka voisi antaa. Että enhän mina myöskään järjestäytynyttä rikollisuutta maailmasta poista jos kävelen vain ohi ajatellen että mitä jos tämä ihminen on kerjäämisbusineksen osa tai uhri. Intiassa, ainakin etelä-Intiassa kuitenkin ihmisillä on työtä ja mahdollisuutta työntekoon ja ilmaiseen peruskouluun. Eli siellä olen myös ajatellut että kerjäämistä ei saa tukea koska työtä kyllä olisi tarjolla ja lasten kuuluisi olla ilmaisessa koulussa jossa tarjotaan ruoka. Tuulimyllypoika-kirjan jälkeen näen todella kuinka tilanne täällä on erilainen. Malawi on Afrikan ja koko mailman köyhimpiä maita ja ihmisillä ei todella ole rahaa vaikka Lilongwen supermarketeissa vähemmistössä olevat keskiluokkaiset/varakkaat malawilaiset ostavat täytekakkuja ja pastakastikkeita ja suklaalevyjä. Mutta suurimmalle osalle malawilaisista päivän ateria on jakaa maissipuuroannos, ‘nsima’, ja vähän tomaattirelishiä tai muutama papu tai kurpitsanlehtimössöä 2-3 muun ihmisen kanssa, samalta lautaselta syöden. (Intiassa vain pienet lapset kylissä saattavat syödä samalta lautaselta, aikuiset eivät koskaan mutta täällä on siis ihan tavallista nähdä univormu-pukuisia vartioita, taksikuskeja, ketä vain aikuisia syömässä päivän lounastaan nurin käännetyltä ämpärin kannelta, 3 miestä samalta ämpärinkansilautaselta). Meidän kotimatkalla kävelemme keskustan torikojujen ohi poikki vaihtaessamme minibussia ja useana päivänä olemme matkalla tavanneet Promise-nimisen, noin 11-12 –vuotiaan pojan, joka on kertonut olevansa nälissään ja pyytänyt ruokaa. Olemme sitten ottaneet tavaksi aina pojan nähdessämme ostaa hänelle jotain ruokaa – lautasellisen nsimaa ja kanaa tai papuja tai kananmunan pienestä ruokapaikasta jonka ohi kävelemme aina matkalla toiselle bussillemme. Ja ruokapaikan omistajanaisen ja muiden, englantiapuhuvien malawilaisten asiakkaiden avulla tiedämme että poika ei tiedä vanhemmistaan mitään, asuu isovanhempiensa kanssa, on käynyt koulua kaksi vuotta mutta joutui lopettamaan koska ei ollut varaa kouluvaatteisiin, kahdesta kouluvuodesta huolimatta hän ei osaa kirjoittaa nimeään. Mietin kovasti mitä sellaista pysyvämpää ja kestävämpää voisimme tehdä hänen hyväkseen mutta sitä vastausta odotellessa olemme iloisia että voimme ainakin tarjota silloin tällöin hyvän aterian. Ja kun mielessä on tuulimyllypoikakirjan kohta jossa William ja ystävänsä nälissänsä keittävät vuohen nahan ja syövät sen saadakseen jotain ruokaa jouluna, niin sitä ajattelee että ei Promise odotakaan että tarjoaisin hänelle selvän tulevaisuuden kuvion (tosi hän kyllä kysyi töitä mutta mitä meillä täällä on antaa, Intiassa hän voisi liittyä meidän ‘pikkupoikareserviin’, opetella eläinlääkäriavustajaksi) – hänelle riittää tällä hetkellä ihan hyvin se, että saa kunnon aterian tänään. Kuka sitä huomisesta tietääkään. Juuri tänään tosin emme tavanneet Promisea mutta sensijaan matkaseuraksi saimme nuoren äidin ja pienen lapsen kantoliinassa (btw KAIKKI malawilaiset naiset kantavat lapsiaan selässä kantoliinassa. Ja aika isoja lapsia myös. Eivät siis vain ne riisi- tai maissipelloilla työtä tekevät vaan ihan kaikki supermarketeissa asioivat ja busseilla matkustavat ja kännyköihin puhuvat) ja äiti pyysi rahaa maissijauhoon että saisi lapselleen ruokaa. Totesin silloin että ehkä me nyt sitten otamme tavaksi ruokkia aina jonkun ihmisen matkallamme bussilta toiselle ja niin sitten ostimme maissijauho- ja tomaattikojusta muovipussillisen maissijauhoa naiselle. Mutta takaisin Malawin kummit –järjestöön. Anja kertoi että monet ovat kysyneet häneltä miksi hän ei vain rahoillaan liittynyt tukemaan jotain olemassaolevaa järjestöä. Tähän Anja on aina vastannut että näin hän voi 100%sti taata että kaikki lahjoitettu rahaa menee varmasti perille. Malawin-kummeilla ei ole ketään palkattuja työntekijöitä Suomessa; Anja itse hoitaa kirjanpidon ja maksaa kaikki omat matkansa Malawiin ja suomalaiset, järjestön hallituksen jäsenet eivät tietenkään saa tehtävästään palkkaa. Jos kukaan on miettinyt että haluaisi tehdä Afrikassa jotain millä on merkitystä ihmisten hyvinvoinnille niin Malawin –kummit on varmasti hyvä kohde. Minusta oli todella inspiroivaa tavata Anja ja kuulla hänen kokemuksiaan Malawista ja kuulla kuinka paljon hyvää ja kuinka monen ihmisen elämässä yhden ihmisen alulle laittama hanke voi todella saada aikaan. Maailman voi pelastaa – jokainen meistä yhden palan kerrallaan. Päivän kuvituksena tyttöjen ‘Nature’s kitchen’ –leikkiä. Tämä on tällä hetkellä todella suosittua ja tykättyä. Ennen Kasungu-matkaamme luin kirjan, 'The Boy Who Harnessed the Wind' (omaelamankerta/tositarina, pojan itsensä kertoma) malawilaisesta pojasta Williamista, joka vuonna 2002 joutui jättämään 14-vuotiaana yläasteen kesken heti alkuunsa koska maissisadon epäonnistuttua tulvien ja sitä seuranneen kuivuuden takia, vanhemmilla ei ollut varaa lukukausimaksuihin. William alkoi viettämään aikaa lukemalla pienen kyläkoulun kirjastosta lainaamiaan vanhoja fysiikan kirjoja ja kerämään rojua ja erinäisiä hylättyjä koneiden osia, tavoitteenaan rakentaa tuulimylly. Kyläläiset pitivät häntä hulluna mutta kaikkien yllätykseksi hän onnistui projektissaan ja sai kotitaloonsa sähkövalot tuulivoimalla. Kuten kirjassa todetaan, suurin osa Afrikkaa menee nukkumaan seitsemältä, joka ilta, koska valoja ei ole. Hänestä kirjoitettiin sanomalehdessä ja hän alkoi lopulta saada myös kansainvälistä huomiota, sai taloudellisia tukijoita ja pääsi puhumaan teknologia-innovaatio –konferenssiin Tansaniaan sekä takaisin kouluun ja lopulta Etelä-Afrikkaan yliopistoon. Kirja avasi Malawin lähihistorian jotenkin samalla tavalla kuin Shantaramin lukeminen sai ikään kuin ‘tuntemaan’ Mumbain. 2001-2002- vuosien nälänhätä ja kurjuus maaseudulla, voimakas mustaan magiaan ja noituuksiin uskominen ja sen moninaiset seuraukset (esim HIV torjunnan haasteet) maassa jossa kuitenkin tilastojen mukaan 80% ihmisistä on kristittyjä. Sähköopista en sen sijaan tullut juurikaan viisaammaksi vaikka sitäkin kirjassa on paljon. On asioita joita ei vain ole tarkoitettu minun ymmärrettäväksi. Kasungu National Parkin oppaan mukaan Williamin kotikylä Wimbe on Kasungun lähellä (60km kaupungista, tästä 20km hiekkatietä) – olisin kovasti halunnut käydä siellä, koettaa onneani tavata Williamin perheenjäseniä ja nähdä se tuulimylly (jota William sittemmin, tukijoidensa avulla, paransi niin että pystyi toteuttamaan suurimman haaveensa – pumppaamaan vettä kaivosta jotta heidän maanviljelyksensä ei ollut niin täysin sateiden varassa ja äitinsä pystyi pitämään pientä puutarhaa, kasvattamaan perunoita ja tomaatteja kotiin ja vähän myyntiinkin). Lopulta kuitenkin Wimbe-vierailu jäi koska mietimme että se olisi lisännyt 4 tuntia meidän jo ennestään 4 tunnin kotimatkaan ja siten ehkä aiheuttanut turhaa vastarintaa takapenkkiläisiltä. Mielenkiintoinen yhtymäkohta meidän Malawi-kokemukseemme on myös se, että kun William pääsi tukijoidensa avulla takaisin kouluun, monikaan koulu ei häntä olisi huolinut koska hän oli jo 5 vuotta muita oppilaita vanhempi. ABC Christian academy, Lilongwen kansainvälinen koulu, otti hänet kuitenkin vastaan. Meille taas ABC –community on tullut tutuksi koska ennen Malawin matkaamme löysin koululla töissä olevan hollantilaisen Miriamin blogin jossa kerrottiin mm. Afrikassa lasten kanssa telttaretkeilystä. Miriamin kanssa vaihdoin muutaman sähköpostin koskien lasten malarialääkityksiä ja hän sitten kutsui ABC-kirkkoon, johonka meidät myös tutustutti Lilongwe Wildlife Centerin englantilainen eläinlääkäri, Shona. Sitä kautta olemme saaneet joitain muita tuttuja, olleet kyläilemässä ja auttamassa ystävänpäivän tapahtumassa. Emma on myös päässyt muutaman kerran harjoittelemaan pianon soittoa kirkon koskettimilla, ettei ihan unohtuisi. Han haaveilee etta viela jonain paivana osaisi soittaa Anna Gracemanin 'Words'. Ensi lauantaina olemme menossa ABC-FUNFAIRiin – lastentapahtumaan missä on luvassa trampoliinia, vesiliukuja, pommpulinna ja kasvomaalausta. Kuulostaa aika takuuvarmalta funfair-reseptiltä, toiminee aina, missä päin maailmaa tahansa. Mutta siis ‘The Boy Who Harnessed the Wind’ – ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Malawilaista todellisuutta viimeisen 15 vuoden ajalta. Ja nyt kun katselemme maissipeltoja täällä paahtavan auringon alla niin ajatukset ovat kyllä maanviljelijöiden kohtalossa joka kirjassa kuvattiin todella hyvin. Vielä pitäisi sataa muutaman kerran jotta sato onnistuisi. Ja koska täällä ei juurikaan ole kastelujärjestelmiä, viljely perustuu vain sateeseen. Mitä maissia nyt korjataan, sillä pitää elää koko vuosi koska vaikka lämpötila mahdollistaa kaksi satoa vuodessa, sadeaika rajoittaa viljelyn vain yhteen satoon. Instead of Thuma Forest reserve we went to Kasungu National Park. This is a 2000km2 area in the western side of Malawi, bordering Zambia. From Lilongwe it takes about 2 hours to reach Kasungu town and from there it is still over 30km on the dirt road to first reach the park entrance gate and then further 20 km to get to the Lifupa lodge-campsite where we stayed. So 2 hours on a road very less travelled. We know it is the low season for tourism at present but the space and quietness compared to India is remarkable. In addition to us, there were only two baboon researchers in the park – besides the park staff, anti-poaching scouts etc. of course. The baboons that they study are those that were released from the Lilongwe wildlife center in January. They are now living in the wild and the researchers study their behaviour and interactions, observing them daily for 10 months past the release. Poaching is a huge problem in Malawi. For example, in the last 35 years the elephant population in Kasungu National Park has dropped from 2000 to about 50. The poor salary of the anti-poaching officers and lack of proper equipment to handle the difficult working conditions in the field have been listed as primary reasons why some anti-poaching scouts might become corrupted to sell out information to the poachers about the patrolling schedules etc. Malawi News on the 21st March 2015 writes about situation of rhino horn and ivory trafficking in Malawi and the task that the anti-poaching scouts have: “---High on the list of their miserable conditions of work is that for their arduous task of stemming the tide of a trade said to be perpetrated by a sophisticated, sometimes ruthless, syndicate feeding a global market where a tusk has a raw value of USD 21 000, they are paid a paltry K46 000 (USD 107) per month for a salary. “We hear there is a lot of money in the trade these days and it’s tempting”, admitted one field officer in Liwonde National Park.- - -“Poachers have become cleverer, more sophisticated and more dangerous, adding to what is already a very difficult job. That means officers need to go an extra mile but that cannot happen under current conditions of work” [Philip Namagonya] ---In its 2014 report, The Kenya-based David Sheldrick Wildlife Trust estimates a single dead elephant’s tusk to have a raw value of USD 21 000. By comparison, it says the estimated tourism value of a single living elephant is USD 1.6million over tis lifetime to travel companies, airlines and local economies because of tourists who are willing to pay to see and photograph elephants. “That makes a living elephant, in financial terms, as valuable as 76 dead elephants”, reads the report in part. ---“ Last week in Kasungu one female elephant was shot by poachers through her ear to her shoulder. She is lame and a vet from South Africa will be coming with a portable x-ray next week to help to assess the situation better. We saw this elephant as well as it is now being monitored by the park scouts and by the Kasungu elephant foundation and Amanda, the vet from LWC was there to observe the condition. The elephant is able to walk and is eating ok but is not able to keep up with her herd. To think that if poaching continues like this, there won’t be any wild elephants in Africa in just ten years. The Lifupa lodge campsite in Kasungu is next to a lake that during the dry season is the best place to observe animals when they come there for water. During the wet season as it is now (though it has not rained for days and days again – the corn fields would need some more rain for sure) and vegetation is dense and water can be found elsewhere as well, animals are more difficult to see. During our evening drive into the bush we saw a herd of elephants near a little village and school where many of the staff children study, between some buildings that are used for accommodating school groups. These African elephants seem much more docile than their Asian cousins – coming so close to humans without the attempt to charge or damage anything, just grazing and minding their own business as long as the humans also do so. In the morning we saw hippos playing in the lake and then a herd of 13 elephants came from the bush to graze on the lakeshore and we watched when most of them swam across the lake while some stayed back and went behind the campsite kitchen/bathroom buildings to just rest there in the shade. This was really something amazing to watch as they came so close without being bothered by us watching. They did not try to charge and also did not go away so we had good time to watch and wonder. There was one young one who was coming behind her mother – mother had already crossed the lake in the first group when the little one ran cry-trumpeting behind – mother turned and went back to the water to call the little one to swim across. The line of elephants diving across the lake, one behind another, tips of the trunks above the water for air. The one big male who just stayed behind, enjoying the swimming. There will be still other parks to visit but we got the feeling that elephant sighting does not easily get better than this. And to think that people shoot these wonderful animals? That people who buy ivory really don’t care? And also it seems that because these elephants come near to humans much more bravely than the Asian elephants, they are also easier target for the poachers. Seeing their behaviour and how they were used to the human presence, made it also easier to understand all the stories in books like the ‘Elephant Whisperer’ and ‘Love, Life and Elephants’ of people having close relationships with wild African elephants. What amazing, wonderful creatures these are! Arkielämää – our ordinary days
--- Tämä teksti on kirjoitettu jo monta päivää sitten. Lisää kuulumisia tulossa ihan pian.---- Tässä taas random-kuvia Malawi-arjestamme. Tytöt ovat osallistuneet norsujen salametsästyksen vastaiseen kampanjaan, Stop Malawi Wildlife Crime, piirtämällä kampanjajulisteita. Minä valmistaudun auttamaan ‘primate medicine etc’- kurssilla joka järjestetään täällä huhtikuun alussa. Kurssilaisten kanssa terveystarkastamme lauman apinoita ja kurssin järjestäjä-eläinlääkäri Amanda luennoi sitten muuta apinoista ja muista. Nigel on ruokkinut leijonia ja apinoita ja hyeenoita ja integroinut lisää apinoita olemassaoleviin laumoihin. Olemme myös tyttöjen kanssa tehneet antilooppi-teemaisen tietokilpailupelin, yhden Kuti Wildlife reserviin ja yhden tänne LWC:n kun halusivat myös. Emma on myös suunnitellut tietokoneella Wildlife Club –jäsenkorttia (joka sittemmin valittiin tänne ihan oikeasti käyttöön) ja minä kirjoittanut toimintasuunnitelmaa näille Wildlife clubeille joita LWC aloituttaa kouluissa. Emma toivoisi että heillä olisi koulussa ‘wildlife club’. Tytöt auttavat myös aina kun on koululaisryhmiä täällä vierailulla ja ovat siinä samassa saaneet hyvän annoksen tietoa villieläinten tolkuttomasta tappamisesta. Suosittelen ehdottomasti katsomaan youtubesta videon iThemba. Mikäli norsujen salametsästys jatkuu tätä vauhtia, ei kymmenen vuoden jälkeen Afrikassa ole enää norsuja luonnonvaraisena. Tyttöjä – meitä kaikkia – pysähdytti aika lailla se ajatus että he eivät ehkä voi tuoda lapsiaan Afrikkaan näkemään villejä Afrikan norsuja. Saara on tosin ennenkaikkea tiikerien suojelija, erityisesti nähtyään elokuvan ‘Two brothers’ –suosittelen tätäkin. Ensimmäisiä Afrikannorsuja odotamme nähtäväksi viikon päästä kun menemme Thuma – forest reserveen retkielämään viikonlopuksi. Emma jo odottaa että saa taas sytyttää nuotion ruoanlaittoa varten. Vaikka on siis sadeaika niin täällä sataa aika vähän. Maissi, jota kasvaa ihan joka paikassa, tarvitsisi vielä muutaman kunnon sateen. Nigel arveli tänä aamuna että jos ei parin viikon sisään sada kunnolla niin maissisadolle voi käydä huonosti. Luonnonvoimien armottomuutta – alkuvuodesta rankkasateiden aiheuttamia tulvia etelä-Malawissa ja nyt pilvettömältä taivaalta maissipeltoja paahtava aurinko. Koko aikana on ollut vain muutama päivä että emme sateen takia ole päässeet uimaan. Yleensä iltapäivät kuluvat uima-altaalla ja tyttöjen intoa uimisessa ja sukeltamisessa on ihana katsoa, samalla iltapäiväkahvista nauttien. Saaralta sujuu jo 25 m koiraa ja pellehyppyjä tehdään altaan syvään päähän ihan sujuvasti – ja hypyn jälkeen sukellusta 5 metriä. Ja käyn minä itsekin uimassa, mutta en juuri sukella – tätä tytöt eivät voi käsittää koska rakastavat sukeltamista toisin kuin siis minä. Mutta siis tänään iltapäivällä maissipeltojen onneksi satoi ja ensimmäistä kertaa oikein todella kastuimme kun sade yllätti kesken kotimatkan ja minibussia vaihtaessa kävelimme kengät litimärkinä tulvivalla kadulla. Sadetta ei kuitenkaan kestänyt puolta tuntia kauempaa eli en tiedä oliko siitä maissipelloille tarpeeksi. Uima-painotteisuuden lisäksi meidän kotikoulukokeilussa harjoitellaan pelistrategioita. Unoa ja Rummikubia pelataan melkein joka ilta ja varsinkin meidän ‘advanced –Rummikub’ –versioon ollaan Nigelin kanssa ihastuttu. Se on tosin liian vaikeaa Saaralle joten yleensä pelataan perussäännöillä. We helped the LSPCA (Lilongwe Society for Protection and Care of Animals) with their World Spay Day event last week. The team operated 138 dogs in two days and we were most impressed by the fact that all these dogs were brought into the field clinic by their owners. Imagine the difference in India where we first need to catch the dogs and record their locations and then operate and then house for a night or two and then release back to the same location. Before the team even arrived in the field clinic location, there were already some 20 people waiting with their dogs. They stood in line to be registered each and then the dogs went to the shaving tent and from there to the surgery tent and then to the recovery room from where the owners took them home as soon as they woke up. We saw some owners pushing their dog home in a wheelbarrow. As we started the days operations more and more people kept coming with their dogs and in the end of the day we had to say to the remaining people to come back next day.
Emma and Saara were very helpful, cleaning up, opening sterile glove-packages and suture-materials for the surgeons and recording anesthesia top-up times and entertaining the other volunteers with their stories from India. In the end of the day they also got to scrub in with me to help to operate a male dog. Nigel was busy as usual helping with all the logistics of dogs getting prepared and to the tables and back to recovery. Because of the crowds of children watching, the team had ‘security’ volunteers whose job was to see that audience did not cross into the security-taped area. In the end of the day the importance of this was really clear. As soon as the tape was taken down as we started to pack up the camp, some 30 children rushed in and all wanted to be in photos and just to jump and laugh and scream and wave and enjoy the moment of hulabaloo. We travelled on the open back of a pick-up truck and this was of course a big thrill for the girls. They have a habit of rating their experiences as per different TV-channels that we watch in India whenever staying in a hotel (we don’t get tv-channels at home); Animal Planet, National Geographic, Discovery Channel and BBC News. The traveling on the open back of the truck was ‘National Geographic’ and the rest of the days on the field surgery clinic was ‘BBC News’. Waking up in our tent with zebras galloping by as happened the week before when we were in the Kuti wildlife reserve, was obviously ‘Animal Planet’ and biking after sunset across the moonlit and firefly-lit savannah was ‘Discovery Channel.’ Toissaviikon vietimme Kuti wildlife reservessä. Kuti on pieni, 30 neliokilometrin kokoinen luonnonsuojelualue 2 tunnin ajomatkan päässä Lilongwesta, jota ylläpitää Kuti-säätiö. Majoittua voi ruohokattoisissa taloissa, A-frame –mökeissä tai teltassa. Me tietysti telttailimme koska meillä on mukana noin 25 kiloa retkeilyvarustusta (6 hengen teltta, puhallettavat patjat, makuupussit). 6-hengen teltta ei ole yhtään liian iso vaan äärimmäisen mukavan kokoinen nelihenkiselle perheelle. Kaksi makuuhuonetta ja eteinen. Ja olemme tosi tyytyväisiä että olemme ottaneet teltan mukaan, leirintä-alueet ovat olleet hyvin hoidettuja, yhteistilat siistejä ja teltassa yöpyminen A-frame -mökin sijasta tulee meille huomattavasti halvemmaksi. Mabuya-campin perusleirissämme jatkamme kuitenkin taas talossa asumista nyt Kutista palattuamme mutta kaikki muut reissut aiomme telttailla aina kun on leirintäalue mahdollisuus ja ainakin Malawissa leirintäalueita ja telttailupaikkoja näyttää olevan hyvin tarjolla. Ja telttailijoita riittää – Mabuya-campilla on melkein joka yö uusi porukka telttailijoita. Kutissa pääsimme mukaan luonnonpuisto-managementiin yhdessä puiston vakitiimiin kanssa. Toiminnasta vastaa englantilainen general & financial manager Jen ja lisäksi siellä on muutamia pitkäaikaisia vapaaehtoisia välivuotta viettämässä ja 27 malawilaista työntekijää. Lyhytaikaisia vapaaehtoisia tulee myös satunnaisesti, Lilongwe wildlife centerin kautta, mutta enemmällekin olisi töitä. Nigel osallistui aamuisin salametsästysvartijoiden kierroksille, minä ja tytöt autoimme seepra-tutkimuksessa jossa identifioidaan alueen seeproja ja niitä ryhmiä missä ne liikkuvat ja millä alueilla (tämä siksi että tarvittaessa voidaan alueelta siirtää sopivia seeproja muualle ja saada uusia seeproja tilalle, sisäsiittoisuuden vähentämiseksi). Tosi nopeasti kaikki samannäköiset seeprat alkavat olla yksilöitä joilla on erilaiset raidat joidenka perusteella ne voi tunnistaa. Saara kirjasi ylös ja Emma otti valokuvia, aina seepran pää vasemmalle. Kutissa on seeproja, paljon erilaisia antilooppeja, paviaaneja ja kirahvi. Norsuja ja petoeläimiä ei ole joten metsissä ja savannipoluilla voi turvallisesti kävellä myös ilman opasta. Minä pidin erityisesti siitä että eri antilooppilajeihin pystyi kunnolla perehtymään koska ne eivät kiinnostavuudessaan ikään kuin jääneet isompien ja vaarallisimpien eläinten varjoon. Lisäksi alueella on kaksi etelä-malawilaiselta teetilalta huonoista oloista pelastettua kamelia jotka toki saavat nyt kulkea vapaasti isolla alueella mutta eivät tietenkään kuulu tähän ilmastoon ja siksi kärsivät kärpästen puremista ja kutinasta. Kutin ihmiset kärsivät jonkun verran näistä kameleista jotka rapsuttavat itseään rakennusten ruohokattoihin ja vetävät olkia alas sekä välillä jahtaavat ihmisiä sekä saattavat myös tulla ravintolaan sisälle asti niinkuin eräänä aamuna kun tulin aamiaista laittamaan. Opimme myös valmistamaan paperiprikettejä joita suositaan täällä polttopuun sijasta, metsien suojelemiseksi. Avotulella ruoan valmistaminen on todella tavallista. Kutissakin ruoka laitettiin nuotiolla ja muuten koko paikka (toimiston internetiä myöten) toimi aurinkoenergialla. Hyvin vaikuttavaa. Maanantaisin on Kutin kokin vapaapäivä ja silloin sekä aina aamuisin vapaaehtoiset laittavat itse ruoan. Tulimme maanantaina joten pääsimme heti vauhtiin nuotioruoanlaitossa. Aamuisin kun Nigel oli lähtenyt vartijoiden kanssa kierrokselle, aloin nuotion sytyttämisen ja aamukahviveden keittämisen. Partiotakäymättömälle aamukahvin ja –puuron ja paahtoleipien saaminen aamiaispöytään oli aina oikein mukava haaste ja 40minuutin savuisen keittiösession jälkeen kun viimein sai kahvikupin käteensä niin kylläpäs maistuikin hyvälle! Mutta siis paperiprikettejä haluamme alkaa tekemään myös kotona Intiassa meidän koiranruokakeittiössä käytettäväksi. Ne valmistetaan lehmänlannasta ja jätepaperisilpusta (tai pahvisilpusta) ja mukaan voi laittaa sahanpurua tai lehtiä tai olkisilppua. Olemme muutenkin saaneet paljon uusia ajatuksia IPANin vapaaehtoistyökuvioihin. Tulemme ottamaan jatkossa myös ei-eläinlääkäreitä soveltaen näitä systeemejä joita olemme nähneet täällä. Voimme järjestää esimerkiksi kiertävää englanninopetusta kyläkouluissa tai sisällyttää Silver Shoe Ponyclubin toimintaan seurustelu-, avioliitto- ja perhesuunnitteluaiheita ponien hoidon ohessa, jotta Mavanallan nuoret tytöt ymmärtäisivät välttää alle 15-vuotiaana äidiksi tulemisen. Kuti järjestää lähikylissä jalkapallon pelaamiseen verhottua HIV-opetusta ja siitä sain ajatuksen meidän poniklubitoiminnan yhdistamisesta Mavanallan lapsiavioliittojen vastaiseen kampanjaan. Monena aamuna heräsimme seepralauman laukatessa ohi ja yhtenä aamuna telttamme vierestä käveli kirahvi. ‘Kuti rocks!’ Emma kirjoitti päiväkirjaansa. Tytöt myös maastopyöräilivät kovasti ja kahtena iltana pyöräilimme ‘Sunset Deckille’ nauttimaan komeasta auringonlaskusta ja siideristä/limsasta. Saara oli joko Nigelin pyörän tarakalla tai istui Emman pyörän satulassa kun Emma polki seisaalleen. Kyysääminenhän on näitä 80-luvun Suomilähiölapsien perustaitoja joita meidän tytöt eivät ole vielä Intiassa päässeet oppimaan. Sunset deckiltä palatessa oli aurinko tietenkin jo laskenut joten meidän pyöräilyä keskellä puusavannia valaisi vain kuu ja satunnaiset tulikärpäset. Kotikoulussa teimme pylväsdiagrammeja näkemistämme eläimistä, kirjoitimme päivittäin päiväkirjaa ja kirjasimme ‘microhabitat’-löydöksiä neliömetrin maapläntiltä. Ja pelasimme kovasti Unoa ja Rummikubia sekä afrikkalaista ‘Bau’-peliä. Kutin jälkeen nyt Mabuya-campilla nautimme taas kovasti uima-altaasta. Saara ui nyt ihan itse, 5 metriä menee hyvin ihan ilman kellukkeita ja Emma harjoittelee pää-edellä hyppäämistä. Heillä olisi koulussa joskus maalis-huhtikuun vaihteessa uima-gaala –kilpailu ja sovimme että järjestämme täällä oman kilpailun, molemmille se matka minkä heidän luokkakaverinsa uivat koulun kilpailussa ja otamme aikaa ja tarjoamme limua ja snackseja. Tytöillä on ajoittain kovia koti-ikävän puuskia, he kaipaavat ystäviään ja ponejaan ja koiriaan.
So the last weekend we went camping to Senga Bay, Lake Malawi. Weather was perfect - rain at night to keep it cool and beautiful sunshine at day time. The captions will tell more as I did not write anything before and trying now to make the most use of the limited internet time. Also in between a random collection of other photos from the past days. Next week plan is to go to the Kuti wildlife reserve to study zebras...
Tällä viikolla pääsimme tyttöjen kanssa mukaan kouluvierailulle wildlife center –opetustiimin kanssa. Aiheena oli ‘deforestation’ & ‘importance of planting trees’. Tämä on yleisesti Malawissa erittäin tärkeä aihe ja viime viikkojen rankkasateet ja niitä seuraavat tulvat ja tulvatuhot ovat pitäneet otsikoissa metsien suojelun ja puiden istuttamisen tärkeyttä. Wildlife center oli lahjoittanut aiemmin tälle koululle puuntaimia istutettavaksi joista muutamia oli vielä istuttamatta. Saimme mekin siis nyt istuttaa puuntaimet koulun alueelle ja nimetä oppilaat näitä meidän puitamme hoitamaan. Ohjelmaan kuului myös leikkejä ja opetusta metsäaiheesta sekä tietokilpailu. Eilen olimme mukana taas kun tiimi vieraili kolmessa muussa koulussa katsomassa miten aiemmin istutetut taimet voivat. Kahdessa koulussa tämän ja viime vuoden taimet voivat hyvin mutta kolmannessa koulussa taimien istuttamista oli käytetty ylä-asteikäisten ‘rangaistuksena’. Yllättäen oppilaita ei juuri ollut kiinnostanut puiden istutus kun opettajat olivat tehneet siitä negatiivisen asian. Taimia oli istutteu liian lähekkäin ja ‘education manager’ Clement sekä Emma kaivoivat muutamien ympäriltä maata pois ja huomasivat että monet taimet oli istutettu muovipusseissaan.
Kotikouluohjelmaamme on tietenkin kuulunut tällä viikolla metsiensuojeluaihe ja Saara muisti hienosti että tarvitsemme puita koska puut tuottavat meille happea hengitettäväksi ja niinikään yllätti meidät kaikki selostamalla ihan spontaanisti veden kiertokulun luonnossa. Muovipusseissa istutetut puuntaimet tietenkin johtivat keskusteluun miten puut saavat veden ja ravinteet elääkseen. Annos tokaluokkalaisten biologian oppimäärästä kuitattu siis. Wildlife-center-klinikkapäivinä olen edelleen tehnyt paviaanien ja vervet-apinoiden terveystarkastuksia ja Nigel on integroinut vervet-apinoita (ja pelannut Unoa…). Tytöt ovat leikkineet vervet –apinoita ja kiipeilleet puissa. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|