Sain tänään kaksi haastetta facebookissa. Johanna haastoi kertomaan kiitollisuusaiheista ja Kirsi tee-ja kahvikuppihetkistä viiden päivän ajan. Nyt kävi kuitenkin niin että netti temppuilee meillä taas joten en päässytkään facebookiin jakamaan päiväni hetkiä heti lasten mentya nukkumaan. Siksipä ajattelin että vastaankin haasteisiin blogin kautta koska tätä kirjoitan kuitenkin aina ensin offline wordilla jotta saan ääkköset ja öökköset kohdalleen. Kotiintuloteekupillisen nautin Muumi-mukista ja kotiapulaisen keittämänä. Teen juominen mustana ei ole Intiassa kovin tavallista ja siksi se on usein liian vahvaa ja kitkerää ja/tai liian makeaa. Meillä töissä osataan laittaa juuri minun makuista mustaa teetä ja kotona Nigel on meidän teemestari. Minä en yleensä vaivaudu kunnon teetä keittämään vaan tyydyn teepussiteehen tai instant-kahviin jos ei paikalla ole ketään parempiteekeittotaitoista. Jo pidempään meillä maalla töissä ollut apulainen osaa niinikään laittaa hyvää teetä mutta meidän uusi kaupunkikotiapulainen on tähän asti laittanut usein ihan liian vahvaa ja makeaa teetä jonka olen ottanut kiittäen vastaan töistä tullessa ja tädin lähdettyä melkolailla samalla ovella kotiin, olen heittänyt teet viemäriin. Tänään lopulta kehtasin pyytää että jos lisäisit vähän vettä ja vähentäisit sokeria. “Rombo nanri” – eli kiitos paljon ja join koko kupillisen. Kotiapulaisaiheesta ehkä lisää joskus myöhemmin jossain toisessa postauksessa. Oli kivaa saada kiitollisuushaaste juuri tänään. Päivä sinällään on ollut ihan tavallinen, mutta jostain syystä – tai monesta pienestä syystä – mielessä on ollut aamusta asti erilaisia positiivishenkisiä facebook-päivitysajatuksia jo siis ennen kuin haasteesta edes tiesin. Tässä niistä nyt viisi.
Tänään olen ollut kiitollinen; 1. Aamulenkistä suomalaisen ystäväni Aina-Leenan kanssa. Herätys 5:50 on aika vaativa mutta se on se hetki jolloin tulee valoisaa ja silloin on hyvä (lue: ainoa valoisa hetki päivästä jolloin mulla on aikaa millekään liikuntasuoritukselle arkena) hetki puolen tunnin aamulenkille. Fiilis on mahtava kun saa itsensä sängystä ulos ja kirpeään aamuilmaan (täällähän mennään myös talvikuukausia kohti ja aamuisin on jo aika viileää) ja vielä mahtavampi fiilis on se kun on taas kotona, muutama kilometri juostuna ja instant-kahvikuppihetki odottamassa ennen kuin on aika herättää lapset aamiaiselle. 2. Siitä että olen toipumassa jatkotutkinnon suoritustuskasta ja huomannut kasvavaa kiinnostusta ja jaksamista ammattitekstien lukemiseen ja webinaarien kuuntelemiseen ja täydennyskoulutustuntien keräämiseen. Neil Sargison Edinburghin yliopistolta tulee meille joulukuussa pitämään kahden päivän pienmärehtijöiden terveys –kurssia. Odotan sitä jo niin paljon. Neil on tosi hyvä luennoitsija, on ollut meillä ennenkin. 3. Lapsistani ja heidän innostuksestaan niin moniin asioihin. Isompi kirjoittaa uutta kirjaa jatkoksi yhdelle lempikirjasarjoistansa, osallistui juuri ensimmäiseen pianotutkintoonsa, harjoittelee ystäviensä kanssa tanssiesitystä oppilaskunnan juhliin, suunnittelee Silver Show pony clubillemme tieto-taito –suoritusmerkkiohjelmaa, harjoittelee koulun joulumusikaalin koe-esiintymiseen, jaksaa olla joka päivä innostunut jostain koulussa oppimastaan asiasta – muinaisten asteekien koulujärjestelmästä Japanin maantieteellisiin erityisominaisuuksiin ja kiittää iltarukouksessa siitä että maailma ei ole täydellinen paikka “because then there would be nothing to do anymore”. Pienempi yllätti itsensä ja opettajansa (ja minut kun kuulin asiasta!) nostamalla kätensä kun opettaja kysyi halukkaita joulumusikaalin kakkosluokkalaisten laulun solo-osuuteen, koe-esiintyminen on vielä edessä ja ‘kilpailijoita’ on muitakin mutta kovasti tosissaan hän on säkeitään harjoitellut. Pienempi yllättää usein tilanteisiin täydellisesti sopivilla viisauksillaan. Pienempi oli saanut merit-certificate – tunnustuksen ‘for always trying her best’. Upea juttu. Pienempi kertoo kuinka hän oppii isoja sanoja, big words, kuuntelemalla muita. Esimerkkejä näistä oppimistaan isoista sanoista hän luetteli; gravity, obviously, decline, naturally… Pienempi suunnittelee lukion jälkeistä elämää Chicagossa lentoemäntäkoulussa ennen muuttamistaan Suomeen. Tai Kaliforniaan. Kummassakin tapauksessa tarvitaan kaksi autoa - yksi pienempi perusarkiajoon ja yksi isompi jolla voi sitten vetaa hevostraileria. Pienemmällä on niin suuri sydän jonne mahtuvat vuosienkin jälkeen kaikki meiltä ikuisuuteen päätyneet, hänelle niin rakkaat eläinystävät. Näitä surraan kyyneliin asti aina silloin tällöin. 4. Siitä että sain hoidettua todella monta rästilistalla roikkunutta työasiaa tänään ja ehdin vielä kotimatkalla käydä raivotautirokotuksella, käydä valokuvaamossa tilaamassa puuttuvia kurssiryhmäkuvia töihin seinälle ripustettavaksi ja vielä muistin käydä kaupassa täydentämässä varastoja että pääsin piparkakkutaikinanleipomispuuhiin. Siellä se nyt on, jääkaapissa. Ja tässä energia-positiivisuuspuuskassa leivoin myös sämpylöitä pakasteeseen asti ja tein Mavanallasta tuoduista sienistä risottoa. Ja se kaikki oli hyvää. 5. Nepalilaisista. Meillä on nepalilaisia ell- opiskelijoita tällä hetkellä kurssilla ja ne vaan on aina niin kivoja. Huomenna sitten uudet kupit ja kiitollisuudet. Tänään haastan Elisa-siskon jakamaan kahvi-/teekupillisensa viiden päivän ajan ja Heini-siskon kertomaan asioista joista on kiitollinen. Pay it forward!
0 Comments
Viikonloppu oli ‘kuin ennen vanhaan Intiassa’ – siis ennen kuin ryhdyin päätoimiseksi koirakirurgia-opetusklinikan vetäjäksi ja muutimme työn ja tyttöjen koulun perässä kaupunkiin viikoiksi. Siis ennen vanhaan niinkuin silloin kuin tytöt olivat pieniä ja teimme sairasmatkoja lähikyliin ja hoidimme lehmiä, puhveleita, kanoja, lampaita ja vuohia lapset (omat ja usein joitain muitakin kylän lapsia) mukana. Lauantaina ruunasin meidän 1.5 vuotiaan orpovarsaoripoika Aladdinin. Toivottavasti ehdin ajoissa ettei meillä ensi vuonna juoksentele muulivarsoja pihalla tämänvuotisen aasiyllätyksen tapaan. Emma auttoi steriilinä avustajana, piteli instrumentteja ja viilsi skalpellilla. Jos hänestä tulee eläinlääkäri niin ehdottomasti kuulemma vain hevoslääkäri. Sunnuntaiaamu alkoi puhelinsoitolla lehmästä jolla on kohtu ulkona eilisen poikimisen jälkeen. Paikallinen ‘livestock inspector’ eli kunnaneläinlääkärin avustaja oli käynyt kerran jo työntämässä kohdun sisään ja ommellut kiinni nauhoilla. Operaatio oli vaatinut aika paljon miesvoimaa ja villin lehmän jalat piti sitoa nippuun köydellä ettei potkinut. Tästä huolimatta kohtu oli tullut ulos uudestaan. Kohtuprolapsit ovat melkein aina kuuluneet lempilehmätapauksiini. Ensimmäinen tapaus joka oli myös ensimmäinen lehmäsairasmatkani, tapahtui ensimmäisenä päivystysyönä, oltuani töissä eläinlääkärinä alle 24tuntia ja ennen kuin autossa matkalla navettaan (Kirsi-ystäväni kokeneempana Keuruulaisena oli ratissa ja minulla oli kartanlukijan virka) ehdin lukea Pyörälän synnytysopista ko kappaleen. Opiskeluaikana en ollut ikinä kohtuprolapsia päässyt näkemään. Sille lehmälle tilattiin sitten lopulta hätäteurastusauto toukokuisen perjantai-yön vaihtuessa lauantaiaamuksi. Sen reissun jälkeen luin Pyörälän synnytysopin kohtuprolapsikappaleen loppuun, ymmärsin kuinka tärkeää on saada makaavan lehmän jalat käännetyksi suoraan taaksepäin ja sittemmin toimenpiteestä tuli yksi lemppareistani. Sisko muistanee sen jouluaatonaaton kun yhdessä olimme päivystysreissulla lumituiskuisessa Tuusulassa kohtua sisään työntelemässä. Sunnuntain tapausta lähdimme hoitamaan koko perheen voimin (kuten ‘ennen vanhaan’) ja kera kahden meidän pikkupojan. Rauhoitus ja epiduraalipuudutus niin homma hoitui ilman hurjaa taistelua ja jalkojen niputtamista yhteen jne. Toki nämä puolivillit lehmät aina hyppää sivuun ja saattavat potkaista kun niitä pistää. Isäntä tietysti ihmeissään kun ei ollut ennen moista nähnyt ja meni niin paljon helpommin kuin edellispäivän miespuoliselta teknikolta. Ja minusta oli niin kiva hoitaa pitkästä aikaa lehmää. Lopuksi istuimme talon edustalle juomaan teetä ja syömään keksejä ja perheen lapset kiipesivät puuhun poimimaan meille hedelmiä (vähän raakoja guavoja) ja sitten jatkoimme vielä Masinagudiin jätskille. Oli mun lempparia – ‘Cookies & Cream’.
Joo, luit oikein. Olen kai jo jossain aiemmassa, vanhan blogin puolelta löytyvässä postauksessa maininnut että minun joulunodotus alkaa heti syntymäpäivieni jälkeen, lokakuun lopulla. Marraskuu Intiassa tai Suomessa on yksinkertaisesti sen verran kurjaa aikaa muuten että sen jaksaa vain kun ajattelee ja valmistelee edessä häämöttävää valoa tunnelin päässä – joulua. Synttärit tuli ja meni – kakkua ja kynttilöitä sänkyyn aamulla ja illalla ilotulitusrakettien saattelemana syömään ihanaan Kings Cliff –ravintolaan. Ilotulitteet siksi että oli myös Diwali-ilta – eli hindujen suurin juhlapyhä. Tytöt olivat kauniista raketeista innoissaan ja kurrkivat niitä ravintolan ikkunasta ja sitten pysähdyimme vielä kotimatkalla ihastelemaan Ootyn öistä valomerta kukkulahuippujen keskellä. Mutta näin sitä ollaan sitten kierähdetty ihan kunnolla lähemmäs sitä seuraavaa kymmenlukua matemaattisten pyöristyssääntöjen mukaan. Tätä on aika hankala käsittää koska jotenkin mielessäni olen kuitenkin edelleen jossain siellä nuoren helsinkiläisen yliopisto-opiskelijan / juuri valmistuneen ikämaastossa. Kuviota hämmentää tietysti se, että viidettä luokkaa käyvä esikoinen laskee päiviä kymmenvuotissynttäreihinsä ja tokaluokkalaisella kuopuksella heiluu kaksi etuhammasta ja että aloitin eläinlääkärin työt päivystyksellä Keuruun kaupungineläinlaäkärin sijaisena 11.5 vuotta sitten ja että nykyisessä työpaikassani Worldwide Veterinary Servicessa olen ollut nyt jo 5 vuotta. Mutta puhe siis jouluvalmisteluista jotka saattavat tänä vuonna jäädä Afrikka-valmisteluiden jalkoihin. Nigelin on tarkoitus matkustaa Delhiin ensi viikolla viisumihakemusasioissa ja sitten on vielä lista rokotuksia jotka täytyy ottaa, päättää mitä malarialääkettä meistä kukin tulee syömään ja hankkia matkavakuutus. Sitten on jotain hankintoja vielä, hyttysverkot, haaveilen uudesta objektiivista kameraan, teltta mahdollisia leirintä-alue yöpymisiä varten, Emmalle ja mulle sandaalit. Päättää että mitä kirjaa lukisin tytöille reissussa – yksi pitkä englanniksi ja yksi suomeksi otettaisiin mukaan. Kindleen olen ladannut Emmalle hevoskirjoja itseluettavaksi ja Saaralle otetaan jotain kuvitettuja kirjoja ja Suomi-aapinen. Suomesta on tulossa (onhan?!?) Mamun ja Papan mukana oma matkalukemiseni – amazonista tilattu villieläinanestesia. Lisäksi Kindlessa odottaa kokoelma Afrikka-aiheisia kirjoja. Yhden niistä, Kenian brittiläisestä historiasta, jo luinkin. Happy Valley –nimeltänsä. Tykkäsin. Historiaa pitäisi lukea enemmänkin tällaisista kirjoista. Pitäisi etsiä vielä erityisesti Malawi -, Zambia- , Namibia-aiheisia kirjoja. Tällä hetkellä luen Narrien laivaa Aittokoskelta – siinä taas ajankohtaista ja kaunistelematonta päivitystä yhteikunnan tilasta ympäri maailmaa. Jouluvalmistelut. Ne alkavat joululauluilla ja piparien leipomisella. Joulu on antamisen aikaa ja meidän tytöillä on ollut ystäviensä kanssa jo kahtena aiempana vuonna pipariprojekti jolla ovat keränneet varoja koulun oppilaskunnan kummikohteeseen – yleensä kohteena on ollut erityislasten koulu tai –orpokoti, jonne oppilaskunta on sitten vuoden aikana erinäisillä tempauksilla kerätyillä varoilla hankkinut pesukoneen/ vessat tms. Tytöt ovat tehneet pipareita joita on sitten myyty meidän ‘Modern Stores’ –ruokakaupassa. Tänä vuonna loom-bands –innostus sai tytöt tekemään rannekkeita joita ovat myyneet koulussa opettajille ja isommille oppilaille. Tytöille on ollut iso asia ja kunnia voida viedä parisataa rupiaa oppilaskunnan hallitukselle, omat korret kekoon. Pipariprojektia haaveillaan silti vielä tälle vuodelle. Onhan se perinne. Tiernapojat ja Soihdut sammuu, ja Pukki tietää – lauluja on laulettu jo matkalla Mavanallasta Ootyyn sunnuntai-iltana. Joulukortit, -lahjat, jouluruoka-menu, astiaston päivitys korvaamaan vuoden aikana rikki menneet. Joulukoristeita pikkuhiljaa. Valosarjat ja kynttilöitä – kynttilöitä meillä kyllä poltetaan ympäri vuoden koska iltaisin on aina pimeää. Joulusukat ja taskukalenteri ja niihin täytyy ostaa yllätykset etukäteen koska päivittäin ei kuitenkaan muista. Kaupunkikodissa on aina Marimekon taskukalenteri jonka olen saanut kummitädiltäni joskus joululahjaksi. Suomikansanperinteitä siis. Maalla odottaa viikonloppuisin lasten omat joulusukat, kaikki vähän erilaisia. Mutta nämä tietenkin vasta joulukuun alusta. Siinä ne tärkeimmät. Emma ja Saara spekuloivat joululahjojen saapumista kukin omalla tavallaan. Emma väläyttelee ajatuksiaan äidin internet-ostoksista ja kaappien ylähyllyjen piilopaikoista ja Saara suunnittelee kuinka hän tänä vuonna varmasti jaksaa odottaa ja valvoa joulupukin tulemiseen asti. Intiaanhan joulupukki ennättää vasta jouluaaton jälkeen, yöllä. Minä haaveilen että jaksaisimme jouluaattoillallisen jälkeen jouluyön messuun Masinagudiin. Ja mietin että laittaisinko kuitenkin joulupuuron (Mamu keittää kyllä puuron) ja joulukakun ja joulutorttujen lisäksi kanarisottoa jouluaamuksi jotta olisi jotain josta Venkadeshkin tykkää. Meillä on kirjahyllyssä on edelleen kehyksissä viime vuoden joulumenu – Emman kirjoittamana ja koristelemana. Jos samoilla ruuilla mennään niin onpahan sitten jo valmiina. Jouluvalmistelut ovat siis alkaneet. Joulumenu 2013 ja entisten tappelupässien sarvet. Suomikandit tänä vuonna ristivät meille Coimbatoresta tulleet tappelupässit Martiksi ja Nelsoniksi – Ahtisaaren ja Mandelan mukaan. Martti oli valkoinen ta Nelson ruskea pässi. Sarvien sahauksen ja kastraation jälkeen taistelupässeistä tuli hyvin säyseitä ja rauhallisia. Sarvet odottavat nyt uutta elämäänsä jonkinlaisena naulakkona. Eilen lauantaina vein hevoseni Riian röntgenkuviin. Suomessa sanottaisiin että ‘kävimme klinikalla’. Tässä tapauksessa klinikkana toimi meidän hevosille jo tutuksi tulleen Café Coffee Dayn piha. Meillä oli sähkökatko – kuten myös koko kylässä ja naapurikylässäkin mutta Coffee Dayssa on generaattori joten ei muuta kuin sieltä kysymään että josko voisimme yhdistää kannettavan röntgenimme piuhat heidän pistokkeisiinsa. Intiassahan kaikki tällainen on hyvinkin mahdollista. Minun oli mahdollista saada juuri ko lauantaina meidän kylän läpi-matkustavalta hevosten ortopediaan erikoistuvalta britti-eläinlääkäriltä ja hänen kengittäjä-poikaystävältään apua kuvauksessa ja kuvien tulkinnassa joten tilaisuus oli vähän niinkuin liian hyvä hukattavaksi – sähkökatko tai ei. Kannettava röntgenlaite taas oli lainassa Mission Rabies –rekastamme, joka tällä hetkellä on Coimbatoressa. Riialla on ollut ajoittaisia kompurointiongelmia ja niihin siis haimme vastauksia. Löydöksinä irtopaloja ja nivelrikkomuutoksia. Kipulääkitystä ja konsultoidaan Johanna-ystävää Suomessa lisää. Lopuksi vielä Coffee Dayn browniesit kaikille ennenkuin pakattiin koneet kassiin ja talutettiin rauhoitettu hevonen takaisin kotiin.
Tytöillä alkoi viikon syysloma (tai mikään syksy täällä tietenkään ole!), jonka vietämme kuitenkin tiiviisti kotona ja töissä. Viime vuonna olimme Keralassa, Kovalamin rannalla yhdessä aika monien muiden Hebron-koulun perheiden kanssa. Kovalamin ranta on ollut supersuosittu lomakohde hebronilaisten keskuudessa jo monien vuosikymmenten ajan ja tänäkin vuonna sinne lähti varmaan muutama bussillinen väkeä.
Mutta meillä lomaviikko siis kuluu kotona ja töissä. Nigel kylvää kauraa meidän hevosille ja lehmille rehuksi kuivan kauden ajaksi ja hoitaa erinäisiä rästiin jääneitä töitä ja minä yritän löytää meille uutta juniorieläinlääkäriä töihin meidän yhä kasvavaan tiimiin. Tänään työhaastattelin kolme vastavalmistunutta. Tytöt ovat mukana kaurapellolla ja ITC leikkaussalissa ja välillä vaan kaupunkikodissa leikkimässä naapurin tytön kanssa ja Saaran uudella uuni-liesi-lavuaari-kaappi –minikeittiöllä jonka meidän pitkä-aikainen luottopuuseppä rakensi. Sillä on niin kiva leikkiä keittiö- ja kahvilaleikkejä että Emma ja Emman kaveritkin ovat innostuneet vielä mukaan leikkimään. Viikonloppuna kuitenkin oltiin tietysti kotona maalla ja tehtiin lounaseväsretki joelle. Emmalla oli viikonloppuyökyläkaveri kylässä. Saara omien sanojensa mukaan sukelsi joessa. Nigel pisti muutaman koiran sukeltamaan ja niinhän siinä tietysti kävi että kännykkä tippui jokeen ja sitten sitä kuivailemaan. Onneksi uimisen välissä saattoi lämmitellä viidakkosaunassa eli nuotion äärellä. Siinä sitten sitä kännykkääkin lopulta savusteltiin kuivaksi. Toimii. Disneyn Frozen-elokuva on ollut tämän vuoden suuria hittejä meillä – kuten myös koulussa täällä yleisestikin. Kaikki laulut osataan ulkoa ja Saara tietysti on halunnut myös pukeutua suosikkihahmokseen (tulikohan sijapäätteet nyt oikein???) Elsaksi.
Tämän blogin tarkoitus oli olla kauniimpi kuin edellinen ja siihen liittyy ajatus kuvien käsittelystä jota tässä nyt vähän opettelen ja kokeilen. Meillä on kaksi ihanaa, maailman rakkainta tyttöä. Olen heistä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen ja usein ihmettelen että siis hei, kuinka tässä näin kävikään, että minusta tuli näiden ihmeellisten, hauskojen ja viisaiden suklaasilmien äiti. Olemme molemmat kuitenkin nelilapsisista perheistä ja minulla on useita ystäviä joilla on 3-4, jopa 5 lasta ja siksipä ehkä kysymys kolmannesta lapsesta on ollut ajoittain mielessä. Ei kuitenkaan välttämättä biologinen lapsi vaan adoptio. Olimme ajatelleet että mikäli eteemme tulee tilanne että kuulemme lapsesta joka tarvitsee adoptiota, olisimme valmiit siihen. Joitain kuukausia sitten istuin hyvän ystäväni Malan kanssa lounaalla ja hän kertoi pienestä poikavauvasta jonka äiti on vakavasti sairas ja isä elää melko epästabiilia elämää, ja jonka kohtaloa Mala pohti koska tunsi lapsen äidin hyvin. Ajattelin silloin että onko tämä nyt se meille ehkä tarkoitettu kolmas lapsi. Useita iltoja asiaa mietittiin (minä mietin isompien kysymysten lisäksi myös sellaisia tässä vaiheessa vähän epäoleellisia yksityiskohtia kuten huonejärjestystä ja kummeja ja suomalais-englantilaista lisänimeä ja Nigel taas lähinnä minun jaksamista) kunnes sain kuulla että vauvan äiti voikin taas paremmin ja asia poistui akuuttilistalta. Tämä ajatusprosessi oli kuitenkin jonkinlainen päätös tälle mielessäni pyörineelle lapsiluku-/adoptioasialle ja nyt olen saanut asiasta rauhan. Meidän perhe on juuri näin hyvä. Emme suunnittele tai kuvittele adoptoivamme kolmatta lasta. Kuitenkin jos Emmalta kysyy kuinka monta sisarusta hänellä on, vastaukseksi saattaa saada 1-3, riippuen tilanteesta. Hänellä on isoveli – kasvattipoikamme Venkadesh –joka nyt jo 16-vuotiaana tekee töitä raivotautirokotuskampanjoissa ympäri Intiaa (ottaa kiinni vapaana kulkevia koiria rokottamista varten). Venkadesh tuli meille 11-vuotiaana käytännössa kodittomana poikana ja olemme olleet tukiperheenä pojalle nyt viiden vuoden ajan. Hän on oikeasti meille kuin oma poika vaikkei hän meillä kotona asukaan. Emma saattaa myös kertoa että hänellä on Saaran lisäksi toinen pikkusisko, nyt reilu 1,5 vuotias Durga. Durgan äiti kuoli kuukausi Durgan syntymän jälkeen ja isä häipyi kuviosta koska ei pystynyt vauvasta yksin huolehtimaan. Durga jäi isoäitinsa, Malligan hoitoon. Tunsimme Malligan entuudestaan, koska hän oli mm. ollut meillä kotiapulaisena joitain vuosia aiemmin. Aloimme antaa viikoittain Durgalle äidinmaidonvastikejauheet ja myöhemmin puurojauheet. Ja sittemmin siskoni on ryhtynyt Durgan kummisponsoriksi. Malliga tuo Durgan meille usein sunnuntaisin syömään ja leikkimään. Emma ja Saara leikkivät mielellään ‘kummisiskonsa’ kanssa ja ovat tietenkin jo nostaneet Durgan ponin selkään – mitäs ponityttöisosiskot muuta voisivatkaan! Emma on opastanut pikkusiskoaan myös orpokissanpennun hoidossa. Durga tykkäsi kissanpennusta niin että meinasi kirjaimellisesti rutistaa ‘Tigin’ hengiltä. Ja sitten meidän ‘pikkupojat’. Tilallamme pyörii melko säännöllisesti 2-5 koulunsa keskenjättänyttä ja/tai orvoksi tai puoliorvoksi jäänyttä 8-14-vuotiasta pikkupoikaa joilla ei oikein ole ketään tukemassa ja peräänkatsomassa. He kuitenkin puuhailevat ja auttavat mielellään eläinten kanssa ja saavat tietenkin meillä aina lämpimän lounaan, toisin kuin ehkä mikäli pyörisivät vain kylillä. Meidän tytöt ovat opettaneet pojille vähän ratsastusta ja välillä käydään koko porukalla joella retkellä ja uimassa. Teen usein sunnuntaiksi itse jäätelöä ison kulhollisen ja se on myös pojille mieleen. Olemme kokeneet että kolmannen oman lapsen sijasta voimme olla tukipisteperheenä monelle pienelle ihmiselle. Se tuntuu hyvältä. Meidäntyyliseltä ja –kokoiselta suurperheeltä.
Helena Telkänrantaan ja hänen hienoon työhönsä Nepalin työnorsujen parissa tutustuin jo vuonna 2007 kun kuuntelin Helsingin Yliopiston järjestämässä eläinhyvinvointiseminaarissa Helenan esitystä projektistaan jossa pyritään muuttamaan perinteisesti hyvin julmaa ja stressaavaa norsujen kouluttamismenetelmää Nepalissa norsuystävällisemmäksi, perustuen positiiviseen palkitsemiseen rankaisemisen sijasta. Hankkeessa on ollut mukana maailman johtavia eläinkouluttajia ja se toimi hyvässä yhteistyössä Nepalin valtion viranomaisten kanssa. Sittemmin olemme Helenan kanssa tavanneet useasti ja olleet yhteyksissä, pohtineet työnorsujen kohtaloa Intiassa ja Helena on myös vieraillut meillä Hill View Farmilla. Helenalla on norsuprojektinsa lisäksi kokemusta kansainvälisestä eläinsuojelutyöstä muutenkin ja hän toimii Suomessa aktiivisesti Helsingin Yliopiston eläinten hyvinvoinnin tutkimuskeskuksessa ja on tomittanut hiljattain ilmestyneen kirjan ‘Eläinten farmakokinetiikka ja farmasia’. Helena tutustutti meidät myös Suvi Viranta-Kovaseen, joka on tehnyt pitkään vapaaehtoistyötä Amerikassa ‘Days End’ järjestössä – ex-laukkahevosten parissa. Suvi ja Helena ovat nyt kehittäneet meille IPANille kummi-järjestelmän ja suomenkieliset nettisivut jotka löytyvät täältä. Suvi vieraili meillä elokuussa osallistumassa raivotautirokotuspäivään (hän antoi miehellensä lahjaksi raivotautivapaan kylän) ja ottamassa kuvia ja hän valmistelee nyt juttuja aiheesta suomalaisiin lehtiin. Helena ja Nigel syöttämässä villinorsua meidän naapurikylässä Vazaithottamissa vuonna 2013. Norsun kärsä oli katkennut ja se ei aluksi pystynyt itse viemään kärsäntyngällään riittävästi ruokaa suuhunsa. Sittemmin tämä ‘Rivaldo’ –nimen tuntema norsu on oppinut selviytymään itse ja elää siis vapaana luonnossa.
|
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|