Tytöillä alkaa koulu ensi viikon torstaina ja tänään pidimme ostosreissupäivän ja hoidimme kaikki tarvittavat asiat koulunalkua varten. Kävimme maksamassa koulumaksut, ostimme molemmille koulukengät ja Saaralle myös uudet lenkkarit, uudet penaalit ja kyniä ja hiuslenkkeja ja pinneja ja kolmasluokkalaiselle myös koulussa tarvittava Raamattu (ja löytyikin niin upeilla kansilla että!) – lounastimme uudessa italialais-intialais-kiinalaisessa Pakwan ravintolassa, veimme DVD-soittimen huoltoon, lainasimme vähän luettavaa kirjastosta (joka on myos kahvila!) viimeisiksi lomapäiviksi, veimme vanhat patterit Green Shopin ongelmajätteeseen ja ostimme sieltä luomujauhoja ja auringonkukansiemeniä ja mansikkahilloa ja ruishiutaleita sämpylöitä varten ja lopulta vielä kävimme kaikki kolme kampaajalla. Koulun koulupukuvarasto ei ollut vielä auki eli pitää lähettää Emma erikseen listan kanssa ensi viikolla hakemaan puuttuvat vaatteet että on hänellä tarpeeksi paitoja ja housuja ja urheilushortseja. Saaralla on kaikki housut ja paidat niin kuin pitääkin. Emmalla on vielä illalla pianotunti ja sen jälkeen hänelle on luvattu että pääsee naapurin Amyn kanssa pyörällä meidän lähikauppa (lue: ainoa kauppa) Modern storeen. Tämä on ensimmäinen kerta Ootyssa itse pyörällä näin kauas. Ja juuri papereita järjestellessäni kädessä oli synnytyskertomus vuodelta 2005. Terve tyttövauva viikolla 41. Napanuora venyy ja venyy. Kohta syödään chapateja ja kookoschutneya iltapalaksi. Olen lukenut Naomi Kleinin ilmastonmuutoskirjaa ‘This changes everything’ – todella painavaa sanaa – ja miettinyt Saaran tämänpäiväistä viisautta: “Ooty is nice because it has everything. I don’t like the big shops like Shoprite in Malawi.” Ihanat maaseutukylän ja pikkukaupungin kasvatit, toistaiseksi molemmat vielä suojassa pahimmalta kulutuskeskeisyydeltä. Ja Saara on niin oikeassa – täällä on kaikkea. Meillä on kaikkea mitä tarvitsemme. Meillä ei ole kaikkea tai yhtä hienoa mitä monessa suomalaisessa kodissa on mutta meillä on kaikkea mitä tarvitsemme ja se on aikalailla enemmän kuin monessa intialaisessa kodissa. Tyttöjen koulun (Hebron school) rehtori kirjoitti viime lukuvuoden vuosikirjassa “…we do not claim to have the best facilities in the world, or even in India, but this is part of our ethos, … having sufficient to do what needs to be done, and to do it well, without being lavish or extravagant.” Tämä mahdollisuus yksinkertaisempaan, ei-kulutuskeskeiseen elämään missä ei ole sosiaalista painetta hankkia hienompaa autoa tai isompaa telkkaria tai viettää vapaa-aikaa ostoskeskuksissa on yksi suurista etuoikeuksista joita meidän Intia-elämä meille antaa. Arvostan ja nautin siitä päivä päivälta enemmän. Tuntui niin kivalta kun joukko brittiläisiä ell-opiskelijoita oli meillä lauantaina kylässä (projektina ruunata neljä sirkusponioria) ja useat heistä (ja vielä miehetkin!) sanoivat että onpas teillä tosi kiva koti. Ja tällä ei tarkoitettu maisemaa – sehän on upea – vaan meidän taloa, meidän kotia. Siis sitä missä on yksinkertaiset ikkunat jotka eivät ihan täydellisesti istu raameihinsa vaan tuuletusrakoja löytyy. Siis sitä missä makuuhuoneita lukuunottamatta huoneissa on pelkkä sementtilattia (ja sekin halkeilee ruokailuhuoneessa pahasti – OK, kaakelointi on edessä ensi viikolla). Siis sitä missä ei ole sisäkattoa ollenkaan – kattoparrut ja metallilevyt ja kattotiilet, siinä se. Siis sitä mihin tullaan sisään yksinkertaisesta ‘tallin ovi –tyylisestä lautaovesta jossa on kulumaa ja kolhua ja niitä tuuletusrakoja. Siis sitä missä telkkarista katsotaan ainoastaan DVD:itä internetin ja antennien ja satelliittien puutteessa kasalta vanhoja patjoja ja tyynyjä jotka on kasattu vanhan oven päälle. Ja se telkkari – ihan perustelkkari ilman mitään tauluohennuksia ja siinä se sitten seisoo metalliarkun päällä pahvilevyllä tasapainoitettuna. Ja silti tietysti ymmärrän ja ihan konkreettisesti näen kuinka yltäkylläisempää ja materialistisempaa meidän elämä on moniin verrattuna. Ja ymmärrän myös sen, ettei tällainen elämäntyyli ja vapaus kulutuskeskeisyyden paineista olisi yhtä helppoa jossain Intian isossa kaupungissa. Kun vaatemainoksia ei tule koko ajan vastaan kaupungilla kulkiessa on hurjan vapauttavaa – siis oikeasti ihanaa! – katsella vaatekaappiaan ja ajatella että minulla on kaikkea. En tarvitse mitään uutta. Voin viettää taas ‘älä osta mitään vaatteita’ –vuoden (ja myönnän, tiedän että sitten ensi vuonna, ennen Suomeen tuloa, täytyy hankkia jotain uutta ja täydennellä – mutta sitä ennen; kokonainen vuosi ilman vaateostoksia, aivan mahtava fiilis!). Vaikka en itseani tai perhettani ihan minimalisteiksi kutsuisikaan, olen kokenut itse hyvin voimakkaasti kuinka yksinkertainen, ei-kulutuskeskeinen elämäntyyli on ihan aikuisten oikeasti nautittavaa ja ymmärrän hyvin Naomi Kleinin (en ole lukenut kirjaa vielä loppuun) ajatukset kulutuskeskeisen elämäntavan ihannoinnin ja ilmastonmuutoksen hidastamisen konfliktista ja tarpeesta radikaaleihin muutoksiin jotta planeetta säilyisi asuttavana ja että kulutuskeskeisyydestä luopuminen ei todellakaan tarkoita tylsyyttä. Se on vain todella vaikeaa sellaisessa yhteisössä joka luo paineet sille että ihminen on sitä mitä se ostaa.Tai ihminen on vain yhtaan mitaan jos se ostaa. Ja siksi siis täällä asuminen on meille niin suuri etu-oikeus. Koska ei tarvitse koko ajan ostaa jotain. Afrikka-osuudessa tällä kertaa Livingstone Sambiassa. Victoria-putous ja Mosi-oa-Tunya -luonnonpuisto jossa meitä onnisti päästä kävellen näkemään harvinaisia ‘valkoisia sarvikuonoja’, jotka ovat siis yhtälailla harmaita kuin ns. ‘mustat sarvikuonotkin’. Majoituimme Jollyboys-backpackersissä, teltassa tietenkin ja tytöt nauttivat ihanasta ‘merenneito-uima-altaasta’. Kävimme myös Livingstone-museossa oppimassa paljon eteläisen Afrikan historiasta ja herra Livingstonesta. Livingstone oli kolmisenkymmenta vuotta vanhempi kuin suomalainen eteläisen Afrikan lähetystyöpioneeri, Martti Rautanen, mutta he kuitenkin vaikuttivat alueella monia vuosia samanaikaisesti - erikseen ja kaukana toisistaan kuitenkin. Se oli mielenkiintoista.
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|