Sain lopulta kikkailtua puhelimesta kuvat koneelle ilman ‘catastrophic error occurred’ –viestiä ruudulla joten tässä vähän sekalaista kuvakollaasia näiltä ensimmäisiltä viikoilta.
0 Comments
English update So here we go in English this time. I have promised that while we are in Africa, I would do at least some of the postings in English to also share with our friends in India (and around the world!). As a briefing to why we are here and what are we doing: Since many years me & Nigel have dreamed about travelling in Africa to learn more about wildlife rescue and conservation work on the field. I have also wished to have an opportunity to spend little more time with the children when they are still small and to experience a period of home-schooling with them. So we had thought that 2015 would be a good year for this – especially thinking about the stage of schooling of Emma & Saara. At this point they can both read and Emma is not yet in middle school, having more difficult subjects and other languages – so keeping them for two terms in my teaching should be possible without permanent damage to their learning... We feel blessed that all the arrangements with our work and projects in India are in good hands with our trustees, skilled team of vets and assistants and trusted volunteers who have been involved with our work for many years now. We hope to come back with our minds full with fresh ideas for the development of our projects. Already now we find it very interesting to see another charity at work from the perspective of a visiting volunteer and this should be useful for us with IPAN and WVS India work. We chose Malawi and the Lilongwe Wildlife Center as our main base or first base because of the WVS connection with LWC and also because Malawi and its capital Lilongwe are described as ‘Africa for beginners’ and generally rather easy with children. The plan at the moment is to be based here for 3-4 months with an in-between safari trips to Zambia and to the Kuti National Park (Malawi) and in May go to the southern Malawi area, basing ourselves there in Blantyre where Mission Rabies will be having a rabies vaccination project. After that we would hopefully go back to Zambia and visit an elephant orphanage, and from Zambia make a short trip to Namibia before finally returning back to India. Both Nigel and I are now volunteering in the Lilongwe Wildlife Center – N is working full time, observing animal behaviour to plan integrations of rescued primates to the existing troops and generally helping in all the works of the center and I have been assisting the vet and learning about the anesthesia and health check & radio-collaring protocols for baboons. Last week 22 baboons that had been rescued over time as being orphaned or as victims of bush meat or illegal pet trade and made into a troop in the LWC, were released to a national park. Catching all these baboons from the LWC enclosures, radio-collaring them and health-checking them prior the release was a big project and we were glad to be able to see it and be part of it. The baboons are now being monitored for many months by a researcher staying in the national park. There are couple of hyeenas that are on the list for being released next. We are very impressed by the dedication and professionalism of the team at LWC and the high standards of welfare that are provided for all the animals. The enclosures are large with lots of natural vegetation in them so that the monkeys can really live in the bush without human disturbance. Feeding is done in a way that the animals never hear or see the humans bringing the food so not to associate humans or any sound with food. This is essential for the successful release back to the nature. My work at LWC is part time and not every day. When I’m at work, the girls will play on a playground belonging to the LWC or they do their school work. This is OK arrangement for them but they prefer the campsite where our rented little house is because we have a swimming pool here. Both girls have already made nice progress in their swimming and Saara especially is very happy about her increasing confidence in water. Both girls have started well with their home-schooling. I’m learning about it as we go and trying to develop my ideas. We have explored the Lilongwe city a little bit and the biggest surprise to us has been the number of fancy, big supermarkets surrounded by spacious parking areas. I have not seen these type of supermarkets (or this type of parking facility available!) anywhere in India – when at grocery shopping it really feels as if we were back in Finland. There is the traditional open stall market area as well where you can get anything from live chickens to bicycle spareparts but foodwise we do prefer the supermarkets as selection is more and prices seem to be the same as in the open stall market. Of course the thrill of trading outdoors is something not to be missed and we got a taste of it yesterday when buying envelopes from a stall outside the post office and besides of several street vendors coming to us trying to sell postcards and other related items, there was also this young man with one live goose that he tried to sell to us. Bread is really good here and surprisingly cheap. We commute from our house to the LWC (5km distance) in two minibuses that are always filled to the maximum plus a couple of more. That way of travel and the occasional power cuts that have (in the absence of cooking with gas) made us to cook our dinners and toast breakfast breads on open fire, are a good way to maintain a bit of ‘out of Africa’ –style of atmosphere in this otherwise ‘so much more westernised than our daily life in India’ –surroundings. Yesterday me & girls to bicycle taxis when going to the post office while Nigel was at LWC. Three bicycles, three of us at the backs and off we went. It was lot of fun and the girls loved it but much more expensive than a minibus (again this surprises us, since from Indian perspective we thought they would be cheaper than a bus) for that distance. Camera was safely in my backpack so unfortunately no photo of this but we will surely do it again – for the sake of the photos at least. The second week here I had mild flu and so stayed at the Mabuya camp (& girls in the pool) for most of the days. Of course I had to think whether this is now already malaria because all the guidebooks warn that malaria often starts with flu-like symptoms. Janey, owner of the campsite kindly gave me a malaria-self-diagnostic test and so got the peace of mind that it wasn’t malaria. I will buy some of these do-it-yourself –kits for future use because surely some of us will develop fevers at some time and it seems that malaria is very, very common here – even among those who take preventative medication like us. I’m experiencing some serious issues with my cameras and as I am bit disadvantaged with all technology I don’t know what is the problem. I might need to start using Nigel’s camera if I can’t get the photos from my phone out (could before) and if my proper camera keeps giving problems. Saturday we were invited to a birthday party by the pool. The son of the owners of the campsite turned six and so there was a bouncy castle slide next to the pool and lots of kids and lots of fun. Emma & Saara enjoyed so much – even Saara went down on the slide four times and Emma countless times! Those photos are in my phone and something has gone wrong and I don’t get them out… Lots of other photos that I also wanted to post here are now stuck in my phone. .. I just don’t get it why I never seem to get to use the great features of all these modern tech developments – nothing works in my hands...
Joulu-tammikuussa ei Intiasta jostain syystä päässyt weeblyyn joten blogissa oli hiljaista meidän joululoman ajan. Meillä ei tosin ollut kovin hiljaista, varsinkaan tammikuun ensimmäisellä viikolla kun Nigel kävi Delhissä Malawin viisumia varten, annoimme viimehetken ohjeita kotirintamalla jäävälle tiimille ja pakkasimme laukkuihin ja rinkkoihin kaikkea tarpeellista (ja todennäköisesti mukaan saattoi eksyä jotain tarpeetontakin) – toisin kuin Suomesta Intiaan lentäessä on ollut, meillä oli nyt mahdollista ottaa 2 laukkua/henkilö eli yhteensä 160kg/koko porukka. Mumbain lentokentällä ajattelin sitä valtavaa ihmismäärää joka lentää joka päivä jonnekin ja sitä valtavaa matkatavaramäärää (tarpeellista ja tarpeetonta) mitä kuljetetaan sinne tänne, ympäri maailmaa. Päivää ennen lähtöämme kymmenenvuotias esikoinen sai tietysti myös synttärikakkuaamiaisen sänkyyn ja myöhemmin juhlisti täyttä vuosikymmentään kunniakierroksella laukassa pihan ympäri siskon kanssa. Lentomatkustamisessa raskainta on lentokentillä odottaminen ja jonottaminen – itse lennon pituudella ei minusta sitten enää ole niin kovasti väliä – pitkät lennothan menevät elokuvia katsellessa. Laskeutuminen Nairobin kentälle sisälsi ikimuistoisia ‘images of Africa’ –tyyppisiä elämyksiä kun ensiksi näimme Kilimanjaron huiput pilvien yläpuolella ja sitten pilvien alapuolelle laskeuduttuamme idässä nousi akaasiapuusilhuettien takaa loistavan oranssi aurinko. Vain kirahvit puuttuivat (ja kuulemma niitäkin usein näkyy koska Nairobin kenttä on aivan Nairobin kansallispuiston vieressä. Lilongwessa, Malawin pääkaupungissa, meitä oli vastassa ihana auringonpaiste mutta ei kuitenkaan mikään hirvittävä kuumuus. Liikenteen rauhallisuus oli ensimmäisiä asioita joihin kiinnitin huomiota. Malawi on pieni maa ja Lilongwe pienen maa pääkaupunki – Intia-tyyppistä liikennekaaosta ei ollut ollenkaan. Leveää hyvää tietä ajettiin 50km/h muun liikenteen mukana, kukaan ei yrittänyt kiilata ohi vaan kaikki ajoivat samaa vauhtia. Tämän ensimmäisen viikon aikana olemme asettuneet taloksi Mabuya-camp –leirintäalueella. Ja ihan taloon eikä telttaan vaikka on meillä telttakin mukana. Olemme käyneet tutustumassa lilongwelaiseen toriin, johon verrattuna Ootyn tori on todella siisti ja järjestyksessä ja toisaalta ihmetelleet myös superhienoja supermarketteja joita on keskustassa useita vierekkäin, kuin Suomessa. Ei meillä Intiassa semmoisia ole. Ja kauppojen väleissä suuret, siistit parkkialueet joissa autot parkissa ruuduissaan. Ei meillä Intiassa... Meiltä on noin 5km matka wildlife centeriin ja sen kuljemme kahdella pakettiautobussilla. Yllättävän paljon ihmisiä niihin saadaan mahtumaan… eli ihan niin kuin Intiassa tämä julkinen liikenne (tosin nämä bussit taitavat olla ihan yksityisyrityksiä). Lilongwe Wildlife Centerissä on meneillään paviaanien luontoon-palautus-operaatio. Tarkoituksena on tämän viikon loppuun mennessä saada 22 paviaania kiinni isosta aitauksestaan, asettaa niille radiolähetinpannat ja sitten palauttaa luontoon. Paviaanien lisäksi keskuksessa on erilaisia vervet-apinoita, blue monkeys, antilooppeja, hyeenoja (jotka piti luontoon palauttaa viime viikonloppuna mutta tulvien vuoksi siihen luonnonpuistoon mihin ne oli tarkoitus sijoittaa ei päässytkään ja nyt hyeenat odottelevat kuivempia säitä), krokotiileja ja pari leijonaa. Ja yksi python. Ensimmäisinä päivinä olen tutustunut paviaanien anestesiavalvonta- ja terveystarkastusprotokollaan ja Nigel on ruokkinut apinoita ja hyeenoita, rakentanut uutta aitausta antiloopeille ja kantanut paviaaneja kuljetushäkeissään ja integroinut uusia apinoita ryhmiin. Olemme ihastelleet eläinten luonnonmukaisia oloja. Aitaukset ovat suuria ja täynnä kasvillisuutta.
Mabuya-campin uima-allas on ollut tytöille varmasti ollut tähänastisen reissun kohokohta ja sinne tietenkin on päästävä aina kun mahdollista. Saara innostui uimaan ilman uimarengasta, vain käsikellukkeita käyttäen ja se on ollut nyt suuri riemun ja ylpeyden aihe – tuntuu heti paljon enemmän itse uimiseltä kun ei ole rengasta. Saaralla on vähän koti-ikävä välillä joten on ollut kiva että on tullut heti tämä uimainnostus. Tosin se oli Saara joka sanoi taksimatkalla Lilongwen lentokentältä Mabuya-campille ‘Next time when we go to holidays can we come to Africa again because I like it here.’ Mabuya-campilla on iso ryhmä amerikkalaisia nuoria pitkäaikaisia telttailijoita 11 kuukauden lähetystyö-missiolla ja joka yöksi tulee myös uusia ‘overlanders’ –porukoita, jotka yöpyvät teltoissa tai pienissä mökeissä ja jatkavat taas seuraavana päivänä matkaa. Kaupoissa, liikenteessä, wildlife centerissä myöskin näkee hurjasti länsimaalaisia. Enemmän kuin olen nähnyt Intiassa sitten heinäkuun ja Suomesta paluun. Leipä on täällä hurjan hyvää ja aika edullista. Maissipuuroa afrikkalaisittain olen tehnyt pari kertaa itse ja olemme syöneet sitä intialaisen kastikkeen kanssa. Internet-aika on kallista eli seuraavien kuukausien aikana en taida kovasti yrittää käsitellä blogiin tulevia kuvia koska olen käyttänyt siihen internet-ohjelmaa. Saatan optimoida myös kommunikaatiokanavia siten että minulle on parasta lähettää spostia [email protected] –osoitteeseen. En juuri avaa ja lue muita. Enkä myöskaän lue facebook-inbox –viestejä kovin usein. Elämme aikalailla auringon mukaan. Olen ylhäällä jo puoli kuudelta, lähdemme wildlife centeriin varttia yli seitsemän (työt alkavat kahdeksalta) ja menemme nukkumaan jo yhdeksän jälkeen. Ei ole ollut vaikeaa saada tyttöjä nukkumaan jo kahdeksalta, ulkona kynttilänvalossa ja hyttyssavussa syödyn illallisen jälkeen. Ja me ollaan opittu jo chichewaa :-) Koulupuvut on nyt pesty ja viikattu ylähyllylle varastoon pitkäksi aikaa. Otamme ne sieltä esiin vasta 8 kk kuluttua, elokuussa. Todistuksissa sanottiin molemmista paljon kaunista ja positiivista ja kannustavaa. Erityisesti mieleen painui Emman opettajan: “Emma seems well grounded in who she is and in her beliefs. She enjoys speaking about her ideas and vies.” Ja Saaran opettajan: “Saara is a thoughtful individual who takes care of the other children in Star Class”. Niin ne ovat – omia ihmeellisiä persoonoitaan. Ennen koulun loppua ehdittiin viettää Emman esi-10-vuotissynttäreitä 16 tytön voimin Domino’s pizzeriassa. Haikalen täällä sitten vähän lisää sitä että ‘kuinka meidän vauvasta on kasvanut jo kymmenvuotias, ihmeellinen oma itsensä’ kun se ihan oikea syntymäpäivä tammikuussa on. Yösyötöt ja kestovaipat ja kantoliinat ja soseet ja ensiaskelet ja ensimmäiset sanat ovat niiiiin kaukaisia asioita mutta sitäkin rakkaimpia muistoja näin kun aletaan katsoa eteenpäin, kohti teinivuosia (onneksi niihin on vielä muutama vuosi aikaa, lapsi saa olla vielä äidin pieni vaikkei vauva enää olekaan…). Serkun perheeseen syntyi joulukuun alussa Emma Ilona Alexandralle pikkuserkkukaima Alexa – siellä tämä ihmeellinen matka vauva- ja lapsuusvuosien halki nyt alkaa. Onnea Alexan vanhemmille vielä tätäkin kautta! Ensimmäisenä lomaviikonloppuna meillä vahvistettiin vanhoja ystävyyssuhteita jotka olivat jo vähän jääneet elämän jalkoihin. Jossain vaiheessa Emma ei oikein osannut sanoa mitään näille tytöille vaikka pienempinä lapsina he olivat parhaita ystäviä. ‘My-Little-Pony’ –ystävyysterapiaa parhaimmillaan. Aladdin harjattiin ja letitettiin yhteisvoimin ja sitten innostuttiin hyppimään heinäkasassa ja lopulta vielä ratsastettiin Lilillä ja Pololla. Saara voitti lopulta itsensä ja lähti mukaan heinäkasaleikkiin vaikka aluksi ujostuttikin kovasti kun muut juttelivat ja vitsailivat ja nauroivat tamiliksi Aladdinia harjatessa ja Saara tunsi itsensä ulkopuoliseksi ja halusi vain harjata Liliä itsekseen. Kun ystävät lähtivät Saara oli iloinen että oli lähtenyt leikkiin mukaan ja muisti että kaikki ne tytöt ovat myös hänen vanhoja ystäviään. Durgasta on kasvamassa hevostyttö varaisosiskojensa mallin mukaisesti. Ja niin kauan kun Durgalla oli suka kädessä ja Lilin edessään niin hänelle kelpasi myös ‘auntien’ eli minun syli istua. Emma on Durgan ehdoton suosikki meidän perheessä.
Ala-asteen joulumusikaali on aina niin ihana. Jokaisella ala-asteen oppilaalla on esityksessä rooli. Kaksi vuotta sitten, esikoululaisena, Saaraa jännitti esitys aika paljon ja vaikka esikoululaisten hiiritanssi sujui hyvin, hänestä näki että tunnelma oli tytöllä vähän ‘ei-vois-vähempää-kiinnostaa’. Hän ei myöskään halunnut jälkeenpäin katsoa videolta esitystä eikä halunnut että sitä näytetään isovanhemmille. Tänä vuonna, tokaluokkalainen, kuusi-ja-puoli-vuotias, kolme-hammasta-melkein-irti –tyttö oli esityksessä ihan toisella mielellä ja jopa kahdessa roolissa. Lauloi neljän muun tytön kanssa tähtilaulun ‘solon’ mikrofoneihin ja oli myös yksi lammas suuressa, määkivässä lammaslaumassa. Ja etukäteen hän varmisteli että ostanhan varmasti sen videon koululta että hän näkee sitten koko esityksen hyvin. Esiintyjäthän eivät muuten tietenkään näe esitystään itse koska istuvat lavan edessä kuorossa yleisöön pain silloin kun eivät ole rooleissaan lavalla. Emma oli kahden ystävänsä kanssa aurinkolasipäinen tanssiva kameli sekä tanssiva tyttö kylän kaivo-aukiolla. Joulun odotus on ihanaa aikaa kun on paljon ihania traditioita. Viikonloppuna on lauantaina jouluillallinen ja opettajien variety show oppilaille (menen aina hyvissä ajoin hakemaan tyttöjä että ehdin nähdä osan esityksestä) ja sunnuntaina kynttiläkirkko oppilaille ja vanhemmille. Ensi viikolla on luokissa omat joulujuhlat joissa vierailee joulupukki. Piparitaikina numero neljä on leivottu tänään. Piparipussit joululahjoiksi ihanille opettajille. Tänään tein ehkä ainoan jouluostosreissun ihan oikeaan kauppaan, jos ei lasketa ruoka-ostoksia, niitä kyllä tulee. 15min reissu lahjatavara-paperitavarakauppa -Vibesiin ja sieltä joululahjapaperia, teippiä ja vähän pientä kivaa joulusukkiin adventeiksi. Tämän enempään ‘jouluruuhkaisissa kaupoissa juoksemiseen’ tuskin tulee tarvetta. Lahjat on netistä tilattuja (tai virkattuja… J) ja odottavat jo paketoimistaan tuolla hyllyn päällä, pahvilaatikossa piilossa. Joulumusiikkina meillä soi Christmas Carols’ien lisäksi Petteri Punakuono – pianolla by Emma. Facebookissa viime aikoina pyörineiden ‘kiitollisuus’-haasteiden taustalla on kanadalaisen Ann Voskampin vuonna 2010 ilmestynyt ‘One thousand gifts’ –kirja, josta tuli bestseller 60 viikoksi ja joka on tänä vuonna ilmestynyt myös suomeksi (‘Tuhat lahjaa’). Olen lukenut paljon Annin blogista ajatuksiaan ja niistä inspiroituneena päätin jatkaa kiitollisuusaiheiden listaamista ja muokata siitä facebook-haasteen jälkeen joulutradition meille. Tytötkin innostuivat osallistumaan. Listaamme joka päiva joulukuun ajan kolme asiaa, kolme lahjaa, jotka meillä jo on ja joista voimme olla kiitollisia. Nämä laput sitten kiinnitetään jolukalenteripyykkipoikanauhaan joka meillä oli jo ennestään. Nyt käytössä on vain tavalliset paperilaput mutta ensi vuodeksi suunnittelen jo jotain kauniimpaa.
Perjantaina ei mentykään Mavanallaan vaan jäätiin kaupunkiin koska tytöt halusivat lauantai-aamuna koulun joulumyyjäisiin ja lauantai-iltana oppilaskunnan keskiaikabileisiin. Se tarkoitti sitten sitä että perjantai-iltana levitettiin kaikki askartelutarvikkeet ruokapöydälle ja alettiin tekemään joulukortteja. Kaikki viikonlopun ruoat tarjoiltiin ja nautittiin tiskipöydän ääressä seisten koska ei maltettu siivota ruokapöytää jotta joulukorttihikityöpaja saisi jatkua koko viikonlopun. Yhdeksänä edellisenä vuonna joulukorttiemme perustana on ollut kuva lapsista – niin kuin Suomessa tapana on (toisin kuin Intiassa tietenkin). Tänä vuonna tuunaus- ja virkkausinnostuksen jälkilöylyissä innostuin ihan oikeasti tyttöjen kanssa askartelemaan – tai siis ainakin leikkaamaan ja liimaamaan – ja tuloksena yli 50 erilaista korttia. Näitä nyt sitten postittamaan. Koulun joulumyyjäiset ja lasten innostus ostaa sieltä joululahjoja hammas- ja viikkorahasäästöillään toivat mieleen lapsuuden itsenäisyyspäivien Helsinki-retket Lähetysseuran museoon ja siellä järjestettyihin joulumyyjäisiin; arpajaispöydät ja villasukkarivistöt, isoisän työhuoneessa kirjoituskone, joulutortut kahvilassa, lähetysmuseossa kiinalaisten tyttöjen hurjan pienet kengät, kenttäsairaalassa sairastava (malaria?)potilas, lohikäärme ja pienoismalli Olukondasta. Joulumyyjäisistä kotiuduttuamme oli aika miettiä illan asuja. SC-event eli student council event eli oppilaskunnan järjestämä illanvietto ruoan, pelien ja musiikkiesitysten merkeissä oli tällä kertaa keskiaika-teemalla. SC-eventissä on aina pukeutumisteema ja event järjestetään kahdesti vuodessa. Lisäksi koulun pukuteemapäiviä ovat ‘Roal Dahl’ –päivä, World Book Day, sekä lisäksi 3-4 –luokkalaisilla historian aiheisiin liittyen ‘Viking Day’ ja ‘Roman Day’. Eli kun vähintään neljä kertaa vuodessa kehittää teema-asut kahdelle niin kyllähän siihen rutiini tulee. Tällä kertaa juhlimaan lähtivät Lady Elsa sekä Bandiitti. Minäkin tunnustin teema jonkinmoisella Robin Hood –tyyppisellä asuvalinnalla – ihan tuosta vain omasta ja Nigelin vaatekaapista valikoiden. Kuva jäi ottamatta. Mä olen aina tykännyt teema-bileistä. Sunnuntai-aamun lasten joululaulukirkon jälkeen jatkoimme joululaulujen kuuntelua ja joulukorttien tekoa kotona. Ensi viikolla on ala-asteen joulumusikaalin kolme esitystä ja seuraavalla viikolla koulu sitten loppuu – ja kestääkin aika kauan ennen kuin meidän tytöt palaavat kouluun. Vasta elokuussa sitten 6- ja 3-luokille. Hurjasti on tässä kyllä työasioiden järjestämistä ennen kuin sitten lähdemme 9. tammikuuta, heti Emman synttäreiden jälkeen. Ensimmäinen adventti. Joulukalenterit ovat valmiina huomista aamua odottamassa. Tulkoon Ihana Joulu!
Joskus jo mainitsin siitä että meillä on uusi apulainen kaupunkikodissa ja tämän uuden järjestelyn myötä olen alkanut säännöllisesti kokkaamaan meidän iltapalat. Entinen apulainen teki yleensä jotain valmiiksi ja silloin laitoin ruokaa arki-iltoina melko harvoin. Suurin syy siihen että meillä on apulainen on se, että on joku kotona kun lapset pääsevät neljältä koulusta ja että on joku joka lakaisee ja pesee lattioita jottei tarkkasilmäinen vuokraemäntämme pääse huomauttamaan sotkusta. Imurin puutteessa ja pitkien työpäivien päätteeksi on toki aivan ylellistä saada tulla kotiin joka on (lasten leikkejä lukuunottamatta) siisti ja pyykit pesty ja silleen. Jotkut ystävät sekä myöskin Nigel ovat olleet sitä mieltä että miksi en pyydä tai neuvo Premaa tekemään iltapalaa valmiiksi mutta syy on ennenkaikkea se että vaihtelu virkistää ja minusta on kiva puuhata keittiössä (erityisesti kun Prema kuitenkin tiskaa sitten seuraavana päivänä…). Ja myös se, että mun kokkaaminen on sellaista improvisoivaa kaapintyhjennyskokkaamista ja sitä on vaikea etukäteen opettaa kenellekään. Pähkinävoin tekemisen kyllä opetin ihan ensimmäisenä päivänä koska sitä meillä syödään aika paljon. Sitä mukaan kun meidän supermarket-Modern Storesin valikoimat ovat laajentuneet (Modern Stores oli 10 vuotta sitten pikkiriikkinen kauppa josta sai aamiaismuroja, pähkinävoita, keksejä, nuudeleita ja pesuaineita yms. Ja jonka yksi ainoa käytävä oli niin kapea että en mahtunut Emmaa kantoliinassa kantaen ohittamaan toista asiakasta käytävällä. Nykyään kauppa on kaksikerroksinen ja sieltä saa jo vaikka mitä – on pakastealtaat ja juustovalikoimaa ja säilykkeitä ja valmisruokia) niin mun kiinnostus ostaa näitä helpporuokia on huomattavasti vähentynyt ja into tehdä itse on kasvanut. Se on sopivaa työpäivän jälkeistä palautumisterapiaa kun puuhaa keittiössä ja tulee kokeiltua uusia juttuja. Kaukana meidän ateriat mistään gourmetista on kuitenkin. Pestoa, jäätelöä, vegaanista valkokastiketta – uusimpina valloituksina. Ja mä olen aina nauttinut kaapintyhjennysfilosofiasta ruoanlaitossa – että yritetään saada kaikki ostetut ruoka-ainekset käyttöön ettei kaappeihin kertyisi kaikenlaista ‘varalle’ ostettua. Ja ettei tarvitsisi heittää paljon pois. Kaurapuuron jämät ja vähän nahistumassa jo oleva pätkä kesäkurpitsaa sämpylätaikinaan. Vähän löysistä tomaateista uunikuivauksella kiva lisä perunoille. Ylikypsät mangot soseeksi ja sitten jäätelöksi tai pirtelöksi. Tehosekoitin on ehdottomasti tärkein keittiökoneeni peruskaasulieden ja uunin jälkeen. Olen jopa harkinnut pienen sekoittimen ottamista mukaan Malawiin koska olen aivan koukussa sen käyttöön. (me saadaan ottaa 40kg matkatavaraa per henkilö että älkää nyt sisarukseni siellä pyöritelkö silmiänne niin kovasti!) Saaran keittiössä tehdään vähän hienompia ruokia ja ideoita ruoanlaittokohtauksiin tyttö ammentaa tietenkin lempi-TV-sarja Heartlandista. Ei heti arvaisi että heppasarja voi vaikuttaa niin monella pikkutytön elämänalueella mutta hän on tarkkaillut henkilöiden ilmeitä ja ruoanlaittotilanteita ja näitä sitten toistaa leikeissään, hyvin tietoisena siitä mistä idea on tullut. “This is from Heartland when Lisa is baking Grandpa’s favourite ‘Saskatoon pie’ and it gets burned.” Puuseppä teki Saaran keittiön kun sellainen oli kovasti toivelistalla sen jälkeen kun hän oli nähnyt serkkunsa leikkikeittiön Suomessa. Perinteistä kotileikkiä suositumpaa on Heartland-imitaatioiden lisäksi ehdottomasti kahvilaleikki sekä myös lentokoneleikki jossa ollaan lentoemäntiä jotka tarjoilevat annoksia matkustajille.
Blogikuulumiset keskittyy aikalailla meidän viikonloppuhin maalla. Se on kai melkolailla ymmärrettävää kun kiinnostavaa kuvattaavaa löytyy ehkä eniten meiltä maalta ja silloin sitä tulee tehtyä muuta kuin koulua, töitä, läksyjä ja ruoanlaittoa. Tai siis ruokaa tietenkin laitan myös maalla ja tänä viikonloppuna erityisesti koska meidän kotiapulaisemme ei ollut töissä – eikä ollut ollut koko viikkonakaan koska heidän tyttärensä (joka vanhempiensa väitteen mukaan on 16 mutta minun laskuopilla 13-14) karkasi yhden miehen kanssa ja on nyt kuulemma ihan rakastunut ja haluaa naimisin. Virallisesti naimisiin hän ei tietenkään lain mukaan täällä voi mennä mutta alkuasukasyhteisöissä ei kaikilla pareilla tietenkään ole mitään virallista maistraatin paperia avioliitosta vaan he vain asuvat yhdessä heimoseremonian jälkeen ja tämä on heidän yhteisössään yhtä kuin avioliitto. Samaisen tytön hyvä ystävä (jotka he molemmat ovat olleet meidän tyttöjen, erityisesti Emman kavereita vielä 5 vuotta sitten, olleet meillä yökylässäkin nukkeleikkien päätteeksi) on niinikään jo naimisissa ja äiti. Täällä ei tytöillä ole useinkaan montaa vuotta nukke-/kotileikkien ja tottatotisimman ‘kotileikin’ välillä. Kotiapulaisemme vanhempi tytär on muutamaa vuotta pikkusiskoaan vanhempi ja puolivuotiaan pojan äiti. Ilman miestä. Nigel ja meidän monet työntekijät ovat yrittäneet puhua järkeä ja selvittää asiaa ja meidän pikkupoikien kanssa on puhuttu että jos he itse eivät nyt 13-15-vuotiaina ole valmiita naimisiin, heidän ei pitäisi sitten vanhempana kuvitella että 13-15 vuotias tyttö olisi valmis naimisiin.
Lauantaina oli ruoanlaiton lisäksi paljon muuta puuhaa; Sheepshediä maalataan ja sähkötöitä viimeistellään kun viimein saimme viikko sitten kuulla urakoitsijapuusepältä että hän ei aio tehdä työtä loppuun. Sähkötoiden lisäksi puuttui siis vain kylpyhuoneen oven muuraus paikoilleen. Se homma pitää nyt teetättää jollain muulla muurarilla. Eli seuraavana viikonloppuna pääsen vihdoin sisustamaan huonekaluja paikoilleen! Sheepshedin ikkunoiden vaihtamisen myötä meillä on taas nurkassa ihanan näköistä vanhaa puutavaraa joista haaveilen ehkä jotain sohvapöytää tms. Tosin hyvän puusepän löytäminen on hankalaa koska tämä vierasmökkiremonttiprojekti on vienyt välit urakoitsijana toimineeseen luottopuuseppäämme. Tytöt pesivät koiriaan shampoolla ja sitten tietysti ratsastettiin. Lauantaina ilman satulaa lähipelloilla ja sunnuntaina perinteinen lenkki Café Coffee Daylle. Polo alkoi ontumaan ilmeisesti kaviopaiseen takia ja Saaran Crocsit eivät pysyneet laukassa jalassa joten otettiin rauhallisemmin ja kotona sitten Polo joutui paiseen avaukseen ja kaviohauteeseen. Aladdin –varsa on toipunut hyvin ruunauksestaan ja seuraavaksi skalpelin alle joutuvat ne tämänvuotiset aasiorivarsat ettei meillä enempää vahinkoja tapahtuisi. Arki-/kouluelämän suuria kuulumisia on se, että Emma on suorittanut ensimmäisen pianotutkintonsa (ABRSM, Grade 1) ja hienosti arvosanalla Merit. Tämä pianotutkinto oli tosi iso juttu Emmalle ja ennen tutkintosoittoa tehtävään koe-esiintymiseen, koulun näytelmäviikon väliajalle, piti saada korvakorut vähän niinkuin ennakkoon (oli luvattu kun täyttää 10 vuotta) jotta tunnelma ja asu olivat täydellisiä tätä hienoa tilaisuutta varten. Iso asia oli myös se, että tutkintoarvosanapaperissa luki oppilaan koko nimi. Emmasta tuntui hienolta nähdä koko nimensä kirjoitettuna, useinkaan kun niitä kahta muuta etunimeä ei missään näe. Minä tietenkin liikutuin lapsen ilosta kyyneliin ja siitä omasta ilosta että lapsi saa harrastuksesta ja harjoittelusta tunnustusta tällä tavalla. Ja kannustusta jatkaa. Nyt meillä soi sitten Petteri Punakuono ja Kulkuset. Saara on innostunut lukemisesta, siis itsekseen lukemisesta ja viikonloppuaamuisin ja koulun jälkeen saattaa viettää pitkiä aikoja omassa sängyssään edeten Thea Sisters –hiirityttösankarikirjassaan sana sanalta. Riemu on suuri kun yksi sivu on luettu. Emman tykkää edelleen myöskin lukea kovasti mutta on huomannut kuinka maku on muuttumassa. Enää ei pelkästään ponityttökirjat ole se juttu vaan tällä hetkellä paras lukemansa kirja on ‘Star of Kazan’ –tarina 1800-1900 luvun vaihteen Wienistä ja löytölapsitytöstä ja seikkailusta mihin hän joutuu. Minäkin luin sen Emman suosittelen ja kannen kuvan perusteella ja olihan se niin hyvä että perjantaiyö meni lauantaiaamun puolelle kun piti saada loppuun. Normiarkea tässä pyöritellessä olemme edenneet Afrikka-suunnitelmissa siihen pisteeseen että N on jättänyt Malawi-viisumihakemuksensa ja samoin vieraillut Zambian, Namibian ja Tansanian suurlähetystöissä Delhissa selvittämässä viisumiasioita. Sitten tammikuun heti tokana päivänä takaisin Delhiin leimauttamaan viisumit passiin, näin pitäisi asian olla selvä Malawin Zambian osalta. Me tyttöjen kanssa voimme suomalaisina saada turistiviisumit saapuessa. Juttelin tänään koulun rehtorin kanssa kotikoulusuunnitelmista ja olen katsellut netistä matikkapelejä päässälaskuharjoituksiin. Tulee olemaan ihan tervetullutta äidillekin nämä päässälaskuharjoitukset…
Viikonloppuna käytiin tietysti maastossa ratsastamassa ja illalla leivottiin pipareita. Tytöillä oli aivan ihanat leikit koko viikonlopun ajan. Saara oli onnessaan kun Emmalla ei ollut, alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen omaa kaveria viikonloppuyökylässä vaan isosisko keskittyi täysillä pikkusiskon kanssa yhdessä leikkimiseen. Lauantai-aamuna kävivät koiriensa kanssa kylällä kaupassa ja ostivat kaksi jätskiä per tyttö. Sitten oli vuorossa Pete-koiran syntymäpäivät ja sankarille oli virkattu uusi kaulapanta ja oli vieraslistat ja erityisherkkuja vieraille ja lisäksi pelejä ja leikkejä. Välillä piirrettiin Thea-sisters –kirjasarjasta hiirisankareiden kuvia, pelattiin Afrikan tähteä, rakennettiin majoja lakanoista ja makuupusseista ja oltiin mielikuvitusratsastusvalmennusleirillä. Ja illalla tietysti katsottiin yhdessä Heartland-jaksoja. Ja syötiin suklaa-ricecrisp -jäätelöä. Mä olen ollut yllättyneen järkyttynyt siitä kuinka äärimmäisen helppoa jäätelön tekeminen on. Meillä on nykyään itsetehtyä jäätelöä aina pakastimessa ja suunnittelemme uusia makukokeiluja. Minä olen innostunut virkkaamisesta mutta jätän tässä vaiheessa vielä luomusten kuvaamisen ja julkaisemisen. Siltä varalta että niitä päätyy joulupaketteihin ja erityisesti siltä varalta ettei niin ehkä käykään jos into loppuu kesken. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|