Matkakertomuksia
Blogipäivitys jäi reissumme viimeisiltä viikoilta koska olimme niin paljon tien päällä ja pääosin telttailimme ilman sähköä ja/tai internetiä. Tai en vain viitsinyt kaivaa tietokonetta esiin. Kirjoitan tätä nyt viimeisenä Namibia-päivänämme; edessä on vielä viimeiset pakkaamiset ja sitten olemme valmiita lähtöön. Lentomme on huomenaamulla aikaisin. Ensin Johannesburgiin, sitten Nairobiin, Mumbaihin, Bangaloreen ja sitten vielä 8 tunnin taksimatka kotiin. Taksimatkaa tulee pidentämään se, että Mudumalai-tie suljetaan yhdeksältä illalla emmekä ennätä sinne ennen yhdeksää joten joudumme viettämään yhden hotelliyön matkalla. Arvioitu ‘kotona perillä’ – aika on torstai-aamuna noin yhdeksältä. Tytöt eivät ole pysyä nahoissaan, he odottavat kotiinpaluuta ja ponejaan ja ystäviään kovasti. Tarkoitukseni on kirjoittaa tänne vähän matkakertomusta näiltä viimeisiltä viikoilta mutta se tapahtunee pienissä pätkissä seuraavien viikkojen aikana. Päällimmäisenä ajatuksena on että, yes, me tehtiin se. Toteutettiin unelmaa pitkästä reissusta yhdessä, ajasta lasten kanssa, Afrikan eläimistä ja luonnosta, kotikoulusta, telttailusta, Olukondassa käymisestä, vapaaehtoistyöstä erilaisissa paikoissa, luonnonsuojelusta uutta oppimisesta. Seuraavana ajatuksensa on voimakas tunne siitä että tämä ei ole loppu vaan alku uusille matkustusideoille, valokuvaustaidon kehittämiselle, telttailuretkille, rinkkareissaamiselle (tytöt ja puhuvat ‘Eurooppa-reissusta’ junalla interreilaten sitten joskus tulevaisuudessa), vaellusratsastusretkille… Kävimme 9 luonnonpuistossa ja kolmessa villieläin-rescue/sanctuary –projektissa ja opimme ja näimme monenlaista luonnonsuojelutyön hanketta ja haasteita. Minua kiinnosti erityisesti kaikki ‘education & awareness’ –hankkeet joissa lapsille opetetaan luonnonsuojeluarvoja ja Nigelia kiinnosti erilaiset ratkaisut ‘human-animal –konfliktien’ ratkaisemiseksi. Melkein jokaisessa majapaikassa/leirintäalueella oli uimamahdollisuus ja tyttöjen uimataidot kehittyivät huimasti. Eli jos jotain koululukujärjestyksestään jäivät paitsi niin se tuli korvattua uima-tunneilla. Heidän eteläisen Afrikan maantieto-osaaminen on myös aika vahvoilla kiitos heidän ihanien ‘matkatoimistovirkailija’-leikkiensä – puhelimet soi ja kohteliaat virkailijat vastaavat asiakkaiden kysymyksiin matkakohteista, majoitusmahdollisuuksista, safariretkistä, jne. Namibiassa juttu on ehdottomasti ‘self-drive’ –matkustaminen. Autovuokraamoja on varmaan kymmeniä ja ne vuokraavat 4x4 autoja (yleisin malli ns. double cab pick-up, Toyota hilux) leirintävarusteilla (kattoteltat, jääkaappi, kaasu, astiat jne.) tai ilman. Meillä oli ilman koska meillä oli mukana oma teltta ja astiat ja ruoan laitoimme tulella tai yhteiskeittiöissä. Lonely Planetin voi ostaa mutta täällä käytetään paljon muitakin Namibia-spesifisiä ja nimenomaan itsenäiseen automatkailuun tarkoitettuja oppaita joissa paremmat kartat ja paljon enemmän tietoa ja ideoita. Tiet ovat selkeästi viitoitettuja, leirintäalueet ja lodget todella siistejä ja majoitusvaihtoehtoja on telttailusta uber-luksukseen.Ja nähtävää on paljon. Ja tämä avaran maiseman määrä. Tilaa ja maata riittää silmänkantamattomiin. Intiassa ei varmaan ole 20km pätkää missään ettei tie kulkisi jonkun kylän läpi tai olisi jotain tienvarsikuppilaa tms. Namibiassa saat ajaa satoja kilometrejä ilman minkäänlaista asutusta tai kauppaa. Muutama kuva tahan loppuun ja sitten menen pakkaamaan. Nämä kuvat ovat Ovambo-alueelta, pohjois-Namibiasta missä tapasimme siellä 50-luvulla työskennelleiden isovanhempieni vanhoja tuttuja sekä vierailimme talossa missä isäni ja setäni ovat pieninä poikina asuneet. Lyhyttä kaitafilmipätkää pienistä pojista tämän Olukondan talon pihalla katsottiin lapsuudessani useasti ja vierailu Olukondassa oli minulle jonkinlainen ‘pyhiinvaellusmatka’ – kunnioitus isovanhempieni ja heidän monien kollegoidensa ja ystäviensä työlle Ambokansan keskellä, ajatellen erityisesti sitä kuinka isoäitini on nuorena äitinä tullut tähän maahan ja hoitanut kotia ja perhettä kuin uudisraivaajat – keskellä ei niin paljon mitään ja pitkien ja hitaiden yhteyksien päässä kaikkialta. Oli erityisen koskettavaa tavata isovanhempieni kotiapulainen, Karolina, joka muisti isovanhempani, isäni ja setäni hyvin ja liikuttui selvästi vierailustamme ja uudesta yhteydestä vanhaan ystäväänsä. Kaikki hänen kolme hoitolastaan ovat nyt isoisiä itse. Hän esitteli meille sittemmin museoksi muutetun talon huonejärjestyksen ja kertoi mikä oli lastenhuone (missä hän myös nukkui), mikä oli ruokahuone ja mikä isoisäni työhuone. Karolina lauloi pojille lastenlaulua ‘Tate ngo omsamane’, minkä laulun mekin lapsena opimme isältä ja isoäidiltä. Lauloimme sitä laulua nyt yhdessa Karolinan nuorimman lapsenlapsen kanssa.
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|