Tänään kun olimme tyttöjen kanssa kotimatkalla ja tulimme pois minibussista keskustassa, meinasin unohtaa bussiin kassillisen vaatteita joita olin matkalla jättämään Shoprite-supermarketin ‘flood victims’ –keräyskärryyn. Muut matkustajat huikkasivat perääni, Emma huomasi sen ja sanoi suomeksi että ‘äiti hei sun kassi jäi.’ Juuri sillä hetkellä katuvilinässä ohi kulki ulkomaalainen nainen joka pysähtyi katsomaan että mikä ja kenenkä kassi. Suomalainen nainen siis. Porvoolainen Anja Luoma, joka on perustanut Malawin kummit –järjestön ja jo yhdeksättä vuotta kerää varoja itse perustamalleen hankkeelle joka sai alkunsa Anjan 60-vuotispäiväjuhlasta – merkkipäivälahjoituksista kerääntyi 7000 euroa ja avustuskohteeksi valikoitui Nandilimben kylä etela-Malawissa missä naisten toiveena oli saada kylään oma maissimylly, jottai maissia ei tarvitsisi kantaa 30km päähän jauhettavaksi (kävellen, maissisäkkiä pään päällä kantaen). Maissimylly rakennettiin ja siten hanke lähti käyntiin ja on muotoutunut kummilapsiperiaatteella toimivaksi kyläyhteisöprojektiksi, jonka puitteissa on rakennettu koulurakennus ja tuetaan opettajien palkkoja. Kummilapset voivat tuen turvin käydä koulua ja Anja on kerännyt ja toimittanut kouluihin opetusmateriaaleja ja nyt laukussa oli jonkun Suomi-kummin lukioikäiselle kummilapselleen lähettämä kannettava tietokone. Tammikuussa saapui perille Malawin kummit - lahjoituskontti, jossa mm. ompelukoneita kylän naisille. Anja on opettanut ompelukoneiden käyttöä kylässä jo aikaisemmin ja terveyssiteiden ompelu naisille itselleen sekä myyntiin, on ollut yksi ompeluprojekteista. Istuimme alas mehulle ja Anja puhui siitä kuinka täällä nälänhätää pelätään taas. Tilanne on hyvin samanlainen kuin vuonna 2000 – josta luin siitä tuulimylly-poika –kirjasta - jolloin ensin yllättävät rankkasateen huuhtoivat juuri levitetyt lannoitteet maissipelloilta ja tulvia seurannut kuivuus johti niin huonoon maissisatoon ettei siitä riittänyt seuraavaan satoon asti. Vaikka meillä Intian Tamil Nadussa on toki köyhyyttä, on selvää ettei siellä ole nälänhätää tai pelkoa siitä. Anja kertoi kuinka ensimmäistä koulurakennusta rakennettaessa oli vaikea saada rakennusmiehiä töihin koska kaikilla oli niin nälkä ettei kukaan pystynyt työntekoon vaikka palkkaa olisi saanutkin. Toisessa vaiheessa hän antoi työnjohtajalle maissijauhoa josta piti jakaa rakennusmiehille mutta työnjohtaja ei pystynyt kontrolloimaan väkijoukkoa ja maissijauhot menivät sen tien moniin nälkäisiin suihin. Eilen satoi puolen tunnin verran aika paljon mutta se oli hyvin paikallinen sade – wildlife centerissä satoi mutta Mabuya –campillä, 5km:n päässä ei satanut. Toivottavasti maissipellot saavat vielä sadetta. Sitä todella tarvitaan. Auttaminen on niin moniulotteinen kysymys. Ketä auttaa ja miten kun kaikkia ei voi. Pohdin sitä aina Intiassa aina kun kerjäläinen tulee vastaan. Kaikkia ei voi auttaa – ei ainakaan antamalla vain suoraan rahaa käteen. Intiassa mielessä on usein myös järjestäytynyt rikollisuus ja siihen liittyvä kerjäämis-business. Kaikki voivat tietenkin ryhtyä jonkin luotettavan järjestön kuukausitukijaksi – ja olenkin kokenut Plan-kummiuden ja Unicefin – Nepalityttöjen koulunkäyntiprojektit hyviksi. Kuitenkin joka kerta kun ohitan kerjäävän ihmisen antamatta mitään (yleensä Intiassa jos annan jotain kadulla niin annan ruokaa, en rahaa), sitä miettii että antaako jotain ja jos ei niin etta eiko sita omasta yltakyltaisyydestaan muka voisi antaa. Että enhän mina myöskään järjestäytynyttä rikollisuutta maailmasta poista jos kävelen vain ohi ajatellen että mitä jos tämä ihminen on kerjäämisbusineksen osa tai uhri. Intiassa, ainakin etelä-Intiassa kuitenkin ihmisillä on työtä ja mahdollisuutta työntekoon ja ilmaiseen peruskouluun. Eli siellä olen myös ajatellut että kerjäämistä ei saa tukea koska työtä kyllä olisi tarjolla ja lasten kuuluisi olla ilmaisessa koulussa jossa tarjotaan ruoka. Tuulimyllypoika-kirjan jälkeen näen todella kuinka tilanne täällä on erilainen. Malawi on Afrikan ja koko mailman köyhimpiä maita ja ihmisillä ei todella ole rahaa vaikka Lilongwen supermarketeissa vähemmistössä olevat keskiluokkaiset/varakkaat malawilaiset ostavat täytekakkuja ja pastakastikkeita ja suklaalevyjä. Mutta suurimmalle osalle malawilaisista päivän ateria on jakaa maissipuuroannos, ‘nsima’, ja vähän tomaattirelishiä tai muutama papu tai kurpitsanlehtimössöä 2-3 muun ihmisen kanssa, samalta lautaselta syöden. (Intiassa vain pienet lapset kylissä saattavat syödä samalta lautaselta, aikuiset eivät koskaan mutta täällä on siis ihan tavallista nähdä univormu-pukuisia vartioita, taksikuskeja, ketä vain aikuisia syömässä päivän lounastaan nurin käännetyltä ämpärin kannelta, 3 miestä samalta ämpärinkansilautaselta). Meidän kotimatkalla kävelemme keskustan torikojujen ohi poikki vaihtaessamme minibussia ja useana päivänä olemme matkalla tavanneet Promise-nimisen, noin 11-12 –vuotiaan pojan, joka on kertonut olevansa nälissään ja pyytänyt ruokaa. Olemme sitten ottaneet tavaksi aina pojan nähdessämme ostaa hänelle jotain ruokaa – lautasellisen nsimaa ja kanaa tai papuja tai kananmunan pienestä ruokapaikasta jonka ohi kävelemme aina matkalla toiselle bussillemme. Ja ruokapaikan omistajanaisen ja muiden, englantiapuhuvien malawilaisten asiakkaiden avulla tiedämme että poika ei tiedä vanhemmistaan mitään, asuu isovanhempiensa kanssa, on käynyt koulua kaksi vuotta mutta joutui lopettamaan koska ei ollut varaa kouluvaatteisiin, kahdesta kouluvuodesta huolimatta hän ei osaa kirjoittaa nimeään. Mietin kovasti mitä sellaista pysyvämpää ja kestävämpää voisimme tehdä hänen hyväkseen mutta sitä vastausta odotellessa olemme iloisia että voimme ainakin tarjota silloin tällöin hyvän aterian. Ja kun mielessä on tuulimyllypoikakirjan kohta jossa William ja ystävänsä nälissänsä keittävät vuohen nahan ja syövät sen saadakseen jotain ruokaa jouluna, niin sitä ajattelee että ei Promise odotakaan että tarjoaisin hänelle selvän tulevaisuuden kuvion (tosi hän kyllä kysyi töitä mutta mitä meillä täällä on antaa, Intiassa hän voisi liittyä meidän ‘pikkupoikareserviin’, opetella eläinlääkäriavustajaksi) – hänelle riittää tällä hetkellä ihan hyvin se, että saa kunnon aterian tänään. Kuka sitä huomisesta tietääkään. Juuri tänään tosin emme tavanneet Promisea mutta sensijaan matkaseuraksi saimme nuoren äidin ja pienen lapsen kantoliinassa (btw KAIKKI malawilaiset naiset kantavat lapsiaan selässä kantoliinassa. Ja aika isoja lapsia myös. Eivät siis vain ne riisi- tai maissipelloilla työtä tekevät vaan ihan kaikki supermarketeissa asioivat ja busseilla matkustavat ja kännyköihin puhuvat) ja äiti pyysi rahaa maissijauhoon että saisi lapselleen ruokaa. Totesin silloin että ehkä me nyt sitten otamme tavaksi ruokkia aina jonkun ihmisen matkallamme bussilta toiselle ja niin sitten ostimme maissijauho- ja tomaattikojusta muovipussillisen maissijauhoa naiselle. Mutta takaisin Malawin kummit –järjestöön. Anja kertoi että monet ovat kysyneet häneltä miksi hän ei vain rahoillaan liittynyt tukemaan jotain olemassaolevaa järjestöä. Tähän Anja on aina vastannut että näin hän voi 100%sti taata että kaikki lahjoitettu rahaa menee varmasti perille. Malawin-kummeilla ei ole ketään palkattuja työntekijöitä Suomessa; Anja itse hoitaa kirjanpidon ja maksaa kaikki omat matkansa Malawiin ja suomalaiset, järjestön hallituksen jäsenet eivät tietenkään saa tehtävästään palkkaa. Jos kukaan on miettinyt että haluaisi tehdä Afrikassa jotain millä on merkitystä ihmisten hyvinvoinnille niin Malawin –kummit on varmasti hyvä kohde. Minusta oli todella inspiroivaa tavata Anja ja kuulla hänen kokemuksiaan Malawista ja kuulla kuinka paljon hyvää ja kuinka monen ihmisen elämässä yhden ihmisen alulle laittama hanke voi todella saada aikaan. Maailman voi pelastaa – jokainen meistä yhden palan kerrallaan. Päivän kuvituksena tyttöjen ‘Nature’s kitchen’ –leikkiä. Tämä on tällä hetkellä todella suosittua ja tykättyä.
1 Comment
5/10/2021 09:49:50 pm
Tämä sivusto on niin… miten sanot sen? Asiaa !!
Reply
Leave a Reply. |
AuthorOlen Ilona, kolkytjarisat eläinlääkäri ja kahden ponitytön äiti. Tulin Intiaan yli kymmenen vuotta sitten vapaaehtoistyöhön ja jäin sille/tälle tielle. Blogissa kerron elämästämme ja eläimistämme Intiassa. Archives
September 2020
|